Rikki #4 (essee, Teemu Mäki)

3.12.2001 – tarkistettu 30.5.2005

Tämä tekstifragmenttikooste on osa teostani NÄKYVÄ PIMEYS, johon kuuluu tämän tekstin lisäksi tällä hetkellä seitsemän maalausta, kaksi musiikki-cd:tä ja video.

TEEMU MÄKI: RIKKI #4

– MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #1 (filosofia on niiden välissä)
– MAITO
– PYHÄ TISKIVESI
– GLOBALISAATIO. RAKENTEELLISEN JA EKSPLISIITTISEN VÄKIVALLAN VERTAILU
– NIMENI ON SADE, MARKIISI DE SADE / UTILITARISTINEN VÄKIVALTA VS. KATARTTINEN VÄKIVALTA
– VÄHENTYMÄTTÖMISTÄ HYVISTÄ KULUTUSKYVYTTÖMYYTEEN
– JOULUA EI KOSKAAN TULE
– MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #2: TAITEEN JA MUIDEN TALOUDELLISESTI JÄRJETTÖMIEN ASIOIDEN PUOLUSTUS
– EROTIIKKA
– tieni on virtaavassa hiekassa

En tiedä mitään, paitsi että olen syntynyt, tulen jonain päivänä kuolemaan, enkä voi olla hiljaa.

Samuel Beckett

MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #1
(filosofia on niiden välissä)

(Teemu Mäki , 6. versio, 22.1.1999–19.10.2001)

...vitalistin, ateistin, perspektivistin, sad(omasok)istin ja eräänlaisen kommunistin äänellä: Filosofiset peruskysymykset ovat nämä: Millainen maailma on, kuinka se toimii? Kuka olen ja mikä on paikkani maailman koneistossa? Millaiseksi haluan maailman ja itseni tulevan? Mitä oikeastaan haluan? Miltä minusta oikeastaan tuntuu? Kuinka kannattaisi elää? Miksi kannattaisi jatkaa elämistä? Teen taidetta, koska toivon sen olevan kokonaisvaltaisin tapa harjoittaa filosofiaa, kohdata yllämainitut kysymykset.

...arvoista1

Olen perspektivisti(nen relativisti). Ajattelen että kaikki, myös ja erityisesti arvot, on suhteellista, eikä näkökulmasta ja tulkinnasta riippumattomia faktoja ole, moraalisia faktoja ei ylipäätään. Murha ei siis ole väärin, vaan se on kallis hyödyke. Arvot ovat alunperin seurausta näkökulmasta ja alkuperäinen näkökulma on ruumis, mutta myöhemmin arvot myös vastavuoroisesti vaikuttavat näkökulmaan. En siis ajattele deterministisesti, että yksilön omaksumat arvot ja niiden seurauksena syntyvä kokemusten kirjo mielekkyydestä inhoon voitaisiin suoraan johtaa ympäristön ja geenien yhteisvaikutuksen loppusummasta, niiden tuloksena syntyvästä perspektiivistä. Vaikka olettaisikin yksilön olevan avuton ympäristön ja perimän tulostama subjekti, niin käytännössä tämän loppusumman muodostuminen on niin monimutkainen prosessi ja kestää yksilön koko eliniän, että vapaan tahdon käsitettä voi käyttää oli se illuusio tai ei. Miksi tämä höpinä kausaalisuuden ja vapaan tahdon ristiriidasta? Siksi, että jonkinlainen luottamus edes vapaan tahdon illuusioon on kannattamani perspektivismin edellytys: perspektivismi tarkoittaa sitä, että se miltä jokin näyttää eli mitä jokin on, riippuu paitsi ympäristöstä ja siitä kuka katsoo, myös siitä minkä tavan katsoa tämä joku, tahallaan tai tahattomasti, tulee valinneeksi. Jotkut perspektiivit ovat kätevämpiä kuin toiset, eikä valitsemani perspektiivi arvoineen välttämättä ole mielekäs muille, ei vaikka he olisivat paikallani, ruumiissani tai jopa minä. Yhteishyvän tontti on maailman pienin. Se, mikä on minulle hyväksi, voi olla sinulle tuhoksi. Yksilö ei välttämättä edes halua, että muut omaksuisivat hänen arvonsa. Arvokonsensukseen pyrkiminen on vain väline, sosiaalisen elämän voiteluaine. Pysyvä erimielisyytemme arvoista ei ole vain yhteisön umpeutumaton haava, vaan myös viljelemämme pelto, hedelmällinen...

...arvoista2

...mitä arvot ovat? Yksilön tarpeiden ja halujen seurausta. Yksilö omaksuu arvojärjestelmän, jonka hän uskoo johtavan hänen tarpeidensa ja halujensa maksimaaliseen tyydyttymiseen. Hän erehtyy usein. Hän voi kuolla nälkään siksi, että pitää uskontonsa vuoksi lehmää pyhänä, ei-syötävänä, mikä perspektiivistäni käsin näyttää järjettömältä nälkään kuoleva on valinnut arvonsa huonosti. En silti voi todistaa, etteikö olisi mahdollista että lehmänpalvonnan vuoksi 30-vuotiaana nälkään kuollut on elänyt täyteläisen, mielekkään elämän, ehkä vitaalisemman ja intensiivisemmän kuin omani ja ehkä nimenomaan lehmänpalvontansa vuoksi.

...kauneudesta1

...se mitä sanoin moraalista pätee myös kauneuteen: esteettiset arvohierarkiat ovat merkkijärjestelmiä, jotka ilmaisevat henkilökohtaisia tarpeita ja haluja. Niitä voi olla millaisia tahansa, kaikki yhtä "luonnollisia". Valtavirran kauneuskäsitykset, ne jotka on kuvitteellisella konsensuksella nimetty "luonnollisiksi" ja "yleismaailmallisiksi", kolaroivat usein kipeästi henkilökohtaisten kauneuskäsitysten kanssa. Valtavirran kauneuskäsitysten nielaiseminen tarkoittaa alistumista niiden takana oleviin arvoihin, jotka usein palvelevat jonkun toisen markkinoijan, hallitsevan luokan, luokkayhteiskunnan kurinpidon päämääriä. Kulutusyhteiskunnan kivääri ja ruoska on esteettinen propaganda, jolla kansalaiseen asennetaan halut, jotka palvelevat kiihtyvän tuotannon ja kulutuksen itsetarkoituksellista kiertoa. Ollakseen mielekästä taiteen ei siksi mielestäni pitäisi olla kaunista sanan suositussa merkityksessä, vaan (jos nyt haluaa koko käsitteen kanssa pelehtiä) käsitellä kauneutta. Kysyä miksi.

...kauneudesta2

...kauneutta? Ei kiitos, en käytä. En käytä termiä kauneus, se on mielestäni liian epämääräinen. Törmätessäni käsitteeseen kauneus ärryn, usein turhaan, sillä monasti termin käyttäjä ilmaisee sillä vain pitävänsä jotain kivana, haluttavana, kunnioitettavana jne. Mutta usein kauneus-termiä käytetään väistämään perustelut ja tekemään kysymykset näennäisesti tarpeettomiksi; sillä vedotaan johonkin arkkityyppiseen, universaaliin, konsensusta tuottavaan hyvään, jonka ilmiasun kauneuden oletetaan olevan ja jonka olemassaoloon kunnon arvorelativistina/arvosubjektivistina en usko. Mitä kauneuskäsitteen tilalle? Mielekkyys.

...kauneudesta3

Kauneus on tarkoituksenmukaisuutta. Siksi katsojan silmässä. Kukin pitää kauniina sitä, mitä kiihkeästi kaipaa, konkreettisesti tai symbolisesti. Voi kaivata vaikkapa rauhaa, luksusta, laihuutta, järjestystä, kaaosta, turvaa, yllätystä, päihtymystä tai naapurin verta. Mitä tahansa. Esteettiset arvohierarkiat ovat seurausta henkilökohtaisten himojen hierarkiasta, estetiikka on moraalin seuraus. Ihminen ei usein ole tietoinen arvohierarkiastaan, jolloin intuitiiviset, "esteettiset" mieltymykset voivat paljastaa sen, hänelle itselleen tai muille.

...kauneudesta4

...moraali on kulttuurin tuote. Se, joka yhteiskunnassa on voitolla, saa oman normistonsa, sen jonka uskoo itselleen eduksi olevan, myytyä muille yhteishyvänä. Jos hallitsevan luokan normi ei käy kaupaksi, voi seurauksena olla luokkasota. Se on meluisa poikkeus. Se ei ole mahdollinen kulutuskapitalismissa, jossa moraalinormit ja kauneuden standardit ovat aivan yhtä rakkaita niille, jotka niistä kärsivät, kuin niille jotka niistä hyötyvät. Tämä johtuu siitä, että niitä ei ole iskostettu kiväärinperällä vaan viettelyllä kauneudella. Kauneus ei siis olekaan tarkoituksenmukaista kaikille siihen uskoville, sillä jotkut pitävät kauniina asioita, jotka ovat heille vahingollisia; tällöin on kyse tarkoituksenmukaisuuden illuusiosta. Tästä on relevantimpiakin esimerkkejä kuin anoreksia...

...representaatiosta1

...puhumalla, piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen pitämään siitä mikä muuten vain on. Leikin jumalaa, se on leikeistä hilpein: luon maailman uudelleen mielessäni, asetan oman tulkintani sen ylivoimaista monimutkaisuutta vastaan. Tämä vapaan tahdon illuusion säilyttäminen on välttämätöntä, jotta voisin elää enkä muuttuisi katatoonikoksi. Muuta motiivia en tarvitse. Representoimalla todellisuutta vahvistan omaa olemassaolon kokemustani. Mitä vähemmän esimerkiksi fyysisen vaaran synnyttämää vitaalisuutta elämässäni onneksi on, sitä tärkeämpää on olemassaolon kokemuksen vahvistaminen representaation kautta. En tarvitse elämääni tarkoitusta, vain kyvyn kokea se mielekkääksi sellaisenaan. Ajatus taiteellisen representaation, itsetarkoituksellisen (ei-utilitaristisen) itseilmaisun, välttämättömyydestä elämäntunteen ylläpitäjänä ja kiihdyttäjänä on minulle elintärkeä. Siinä yhdistyvät maailmankatsomukseni vitalistinen ja relativistinen aspekti, ja lisäksi se jo sellaisenaan suo taiteelle kuolemanvakavan roolin perustelee siis ammattini.

...representaatiosta2

Mitä representaatio, uudelleenesittäminen, oikeastaan on? Olemme varsinaisesti olemassa vain aivokuorellamme. Tarkoitan, että kaikki on olemassa minulle vain tiedostoina päässäni; suoraa yhteyttä aivojen ulkopuoliseen maailmaan ei ole. Jotta asiat, oma ruumiini mukaan lukien, olisivat olemassa minulle, täytyy niistä muodostua visuaalinen, auditiivinen tai muu vastaava kuva aivoihini. Kuva muodostuu joko aistien keräämästä materiaalista tai aivoissa jo olevista muista kuvista. Myös oma ruumiini on minulle vain jatkuvasti päivittyvä kuva. Voimme kurkottaa corteximme tuolle puolen vain representaatioiden kautta. Todellisuuden representaatiot ovat meille intensiivisempiä kuin todellisuus. Ei pelkästään sen takia, että faktuaalinen todellisuus on meille olemassa vain representaatioina, vaan myös siksi että faktuaalinen todellisuus sinällään on objektiivista, tunteetonta. Ajatus siitä, että todellisuus voisi silti välittyä meille representaation kautta mutta sellaisenaan, faktana, on fiktio, mutta tärkeä sellainen. Representaatiot eivät välitä mitään tarkasti ja tasapuolisesti: kaikki kuvat ovat tulkintoja. Kun havaitsemme jotain ilman erityistä tunneliikutusta, näennäisesti sellaisenaan, kuin ympäristömme koostumuksesta inventaariota tehden, voitaisiin ehkä puhua lievästi luovasta tulkinnasta, laimeasta kuvasta, joka on olevinaan lähellä puhtaan havainnon ideaa. Heti kun havaitsemme jotain tärkeämpänä pitämäämme, eli jotain jolla on meille merkitystä yrittäessämme viimeiseen asti vältellä kuolemaa tai pitkästymistä, havaintomme objektiivisuus vähenee ja luovuus lisääntyy. Mitä olennaisemmasta havainnosta on kyse, sitä kiinteämmin se on sidoksissa näkökulmaan, josta käsin havainto tehdään. Vasta kun faktuaalinen todellisuus havaitaan jostain näkökulmasta, jonkun näkökulmasta, vasta kun me subjektiivisesti luomme sen uudelleen mielessämme, vasta kun se on prosessoitu tunteilla ladatuiksi kuviksi, vasta silloin sille syntyy merkitys. Syntyy mahdollisuus intohimoon. Voisiko siis, aasinsiltaa käppäillen, väittää että taide on jopa automaattisesti, onnistuessaan yrityksessään olla taidetta, enemmän eli intensiivisempää kuin elämä? Leikkiä jumalaa se on vain leikki, mutta tärkeä sellainen. Ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Ja näköinen tuli. Ihminen on eläin, jolla on kyky nähdä maailma millaisena tahansa. Ja niin kuin kaikkivaltias jumalakin sitoo kätensä, viihdyttää itseään iäisen kaikkivaltiuden aiheuttaman pitkästymisen keskellä, keksii autonomisen ihmisen, niin ihmisenkin kuvittelukyvyllä on ankkurinsa, joita on kolme kappaletta: yksilön ruumis, sosiaalisuuden peili ja kuolevaisuus, kaikkien merkitysten äiti. Niiden vuoksi ei ole samantekevää, mihin kuvitelmiin itsensä naulaa: jotkut tekevät niihin ripustautuvan elämästä siedettävämpää kuin toiset.

...järki ja taide

...taiteilijuus on epäluottamuslause järjelle, ellei ole taiteilijaksi naamioitunut koristaja. Jos suhtautuu taiteeseen vakavasti, tulee samalla kiistäneeksi tieteen kaikkivoipaisuuden. Järki ei ole paras väline sellaisen elämän veistämiseen, joka olisi enemmän elämisen arvoinen. Järki on vain yksi työkalu. Kiitos järjen ja tieteen olemme yhä täällä. Lukuisina. Järki varusti meidät lukemattomilla keinoilla saavuttaa välitöntä mutta laimeaa mielihyvää. Se myös vähensi mahdollisuuksiamme sydäntä ravistelevaan intohimoon. Tässä mielessä järki on pettänyt meidät, ja niin ovat tehneet myös benji-hypyt ja huumeet. Kokemukset ja tunteet, joihin pyrimme, tapahtuvat ensisijaisesti tiedostamattomassa. Järjellä yritämme raivata tilaa näiden kokemuksien ja tunteiden syntymiselle, mutta tämä tila ei ole järjessä. Järki on kirves, jolla ei ole käyttöä sisällä talossa, jonka hirret ja takkapuut sillä veistettiin. Paras taide sisältää kaiken tarvitsemansa tiedon - ja jatkaa siitä pimeässä eteenpäin. ( Bataille n non-savoir)...

...musiikki

Pidän musiikista. Omistan tuhansia cd-levyjä. Kun olin hyvin köyhä, eivätkä rahani riittäneet ruokaan ja vuokraan, en silti suostunut myymään yhtään äänilevyä kokoelmastani. Ennemmin jopa nain ihmisiä rahasta, löin ihmisiä rahasta ja varastin mitä pystyin. Kun matkustan, puolet matkatavaroistani on cd-levyjä, niitä joista sillä hetkellä en saata olla erossa. Ateljeeasunnossani annan levyjen soida aina paitsi nukkuessani ja katsellessani videoita. Vaimoni ja lapseni ovat sopeutuneet. Mikään ei voita istumista nojatuolissa yksin pimeässä levyjä kuunnellen. Silloin tunnen olevani eniten elossa. En koskaan mene ulos ilman cd-soitinta ja kuulokkeita. Painan play-nappia ennen kuin lukitsen ulko-oveni. Tavatessani sattumalta kadulla ihmisiä, jopa sellaisia joita olen kaivannut, olen yleensä kiusaantunut, koska en raaskisi keskeyttää levynkuuntelua. Usein väistän ystäviäni ennen kuin he huomaavat minut. Millainen ihminen siis olen? Haluaisin olla enemmän, mutta en haluaisi olla kukaan toinen.

MAITO

(Teemu Mäki, 29.10.1998)

Joku kuolee nälkään jossain, joku toinen herkuttelee jossain toisaalla. Mikä heidän suhteensa on? Jos herkuttelu tapahtuu toisen nälkiintymisen kustannuksella, synnyttääkö se automaattisesti syyllisyyttä riistäjässä? Jos syyllisyyden tunne syntyy, viekö se herkusta maun? Jos syyllisyyttä, syyllisyyden tunnetta, ei synny, onko herkuttelijan tunne-elämä laimeaa onko syyllisyyttä vailla oleminen kykenemättömyyttä tai haluttomuutta tunteisiin? Voiko syyllisyyttä tuntea, kärsiä siitä, ja tarpeen tullen kuitenkin paitsi unohtaa, myös peräti vaihtaa vaihdetta ja täysin rinnoin nauttia herkuttelusta toisen kustannuksella? Joku nälkiintyy jossain, tv-ruudun tuolla puolen, joku toinen herkuttelee, tv-ruudun tällä puolen, tämä on tosiasia. Kenelle tästä on haittaa? Sille, joka kuolee nälkään. Sille, joka on 10-vuotiaana pakkotyössä lenkkitossutehtaassa. Entä minulle? Kenelle asiaintilasta on hyötyä? Lenkkitossutehtailijalle? Tv:n ääressä herkuttelijalle? Maistuuko herkku herkummalta, kun tv:ssä on sille vertailukohta, herkuttomuus? Jos ruudun tuolla puolen olisi joku syömässä suklaata, pitäisikö minulla olla kalleinta kaviaaria, että herkku tuntuisi joltain? Jos kaikille hankitaan kaviaari, Mersu ja palmurantaloma, havahdummeko joskus siihen että porkkana, päivähoito ja sauna ovat tarpeeksi? Sano se viimeiselle riisikupille. Jos kaikilla olisi tv ja suklaata, olisiko paratiisi ei vain täällä vaan kaikkialla? Tai olisiko edes epätoivo poissa? Kuinka paljon nälkäänäkevää onnellisempi on työtön, joka hakee mieluummin viinaa kuin kirjastokortin? Millä tämän mittaan? Olenko nyt kovin synkkä? Pysytäänpä asiassa. Jospa keksinkin, että enemmistön nälkiintyminen ei johdu vähemmistön herkuttelusta, jos herkuttelu ei tapahdu herkuttomien kustannuksella, ajattelenko silti että vähäosaista pitää auttaa? Syntyykö syyllisyys? Johtaako se tekoihin? Kenen puolesta ja ketä vastaan? Vai valitsenko säälin? Ehkä myös hyväntekeväisyyden? Sikäli kuin se ei romuta asuntolainani maksuaikataulua. Ovatko sääli ja hyväntekeväisyys seurausta pahoinvoinnista, jonka kaltaiseni mutta nälkään kuolevan olion näkeminen tuottaa? Vai ovatko sääli ja hyväntekeväisyys seurausta hyvinvoinnista? Vaurauteni vuoksi minulla on varaa niihin. Rikkauteni vuoksi tarvitsen niitä. Miksikö? Seison vaurauteni vuorenhuipulla, ja jotta tuntisin juovuttavaa huimausta siitä, on monien kuoltava rotkon pohjalle ja minun katsottava heitä. Vähäosaista pitää auttaa, ajattelenko että niin vain myötäsyntyisesti on, vai ajattelenko että niin kannattaa tehdä oman edun vuoksi, ettei vähäosainen myöhemmin tule tänne kostamaan? Sitäkö pelkään? Vai sitä että välinpitämättömyyteni nälkiintyviä kohtaan tekee kiintymykseni omaa lastani kohtaan epäuskottavaksi? Tekeekö se? Epäuskottavaksi kenelle? Minulle, muille vai lapselle? Eikö keskitysleirin komendantti voi olla vapaa-aikanaan hyvä isä?

PYHÄ TISKIVESI

(8. versio, 1994–2.4.2001, kirjoittaneet Juha-Pekka Hotinen ja Teemu Mäki )

Jumalaa ei ole. En usko hyvän ja pahan olemassaoloon. Yhteiskunnan moraalikoodit ja eettiset standardit ovat kulttuurin tuotetta ja muokkautuvat yhteiskunnan valtaeliitin, eli yleensä rikkaiden, työkaluiksi ja vallanpitäjien tarpeisiin, status quon ylläpitämiseksi. Yhteistä hyvää on vain silloin tällöin. Jokainen on pihvi jollekin toiselle. Eläminen on tappamista, synnyttämistä ja joskus samalla jotakin muutakin. Olemme erillisiä ja rajallisia olentoja: mikä on sinulle hyvää voi olla minulle pahaa ja päinvastoin. Jokainen ihminen on saari, mutta juuri välissämme oleva vesi antaa meille elämän. Harmoniaa ei ole: olemassaolo koostuu yhteensovittamattomien vastakohtien välisistä jännitteistä.

Elämällä ei ole tarkoitusta. Ellei sitä siihen itse projisoi. Tarkoitan, että elämä itse, se että ollaan olemassa, ei anna ihmiselle tarkoitusta. Se antaa vain ruumiin säilyttämisen ja suvunjatkamisen vietin. Nämä vietit synnyttävät tarpeita, koska olen eläin. Ne eivät riitä tarkoituksiksi. Fyysinen selviytyminen riittää elämän sisällöksi sitä huonommin, mitä helpompaa se on, mitä enemmän jää ylimääräistä aikaa pitkästyä.

Monella ihmisellä, kenties jokaisella, on tietenkin jokin vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta: hänen elämällään on jokin tarkoitus, merkitys, päämäärä tai tehtävä. Mutta ne hän on itse kuvitellut itselleen. Sitä ennen hänen elämänsä on ollut tarkoituksetonta. Hän on itse projisoinut nämä tarkoitukset porkkanaksi eteensä, jotta jaksaisi juosta, sillä jollei juokse, uppoaa pitkästymiseen: tylsistyy. Joten on pakko projisoida elämäänsä jokin tarkoitus: pitkästyminen on ainoa inhimillinen ongelma ja itsesuggestio elämisen taito.

Minusta kaikki ihmisen niin sanotut ongelmat, joka ainoa, niin psyykkiset, seksuaaliset, sosiaaliset kuin taloudellisetkin, johtuvat turhaumista. Turhauma syntyy, kun ihminen valitsee elämänsä tarkoituksen väärin. Turhauma syntyy myös, jos hänen kykynsä projisoida tarkoitusta elämäänsä on heikko: häntä alkaa kalvaa epäilys, että elämällä pitäisi olla tarpeiden tyydyttämisen lisäksi joku muukin tarkoitus ja täyte kuin se, minkä hän on itse keksinyt. Tätä tarkoitusta ei voi olla.

Turhaudun myös silloin, kun en onnistu saavuttamaan edes itse itselleni projisoimiani päämääriä, antamaan elämälleni täyttymystä ja tarkoitusta verukkeen verran.

Kun turhaudun, ahdistun, katkeroidun, suutun, haluan olla lopullisesti yksin. Haluan sotia. Sekin näyttää väistämättömältä niin kauan kuin minulla on tunteita; itse elämä on vallantahtoa. Vahingonilo on arkipäiväinen mutta taattu mielihyvänlähde. Ihminen voi eläytyä uhrin osaan, mutta usein on mielekkäämpää samastua alistajaan. Vain sotimisen muotoa voi vaihdella ja sen järkevyyttä säätää: karate on järkevämpää kuin vetypommien paiskominen. Olemme erillisiä ja rajallisia olentoja. Jokainen ihminen on saari, mutta juuri vesi välissämme antaa meille elämän.

Elämä on luonnon koneiston toimintatapa. Sillä ei ole päämäärää, koneiston tapoihin tuntuu vain kuuluvan energian ja materian loputon kierrättäminen. Luonto synnyttää elämää vain tuhotakseen sitä. Luonto ei siis anna ihmisen elämälle tarkoitusta, niin kuin se ei anna ihmiselle moraaliakaan. Luonto on vahingoittumaton, koska se ei tahdo mitään, eikä luonnon ulkopuolella ole mitään. Ihmisen hämmentävä piirre on hänen kykynsä sekä tietoisesti että alitajuisesti tarkkailla tätä luonnon rituaalia, myös itsessään. Ihminen voi ajatuksissaan siirtyä itsensä ulkopuolelle ja jopa irtautua fyysisestä abstraktioiden pariin, muuttua Jumalaksi, jolla ei ole valtaa mutta jumalainen kyky ja halu leikkiä lapsellisia leikkejä millä tahansa. Kaikki mitä ihminen tekee on puhetta, jota hän puhuu monologina ja kuuntelee myös. Teksti, jota nyt luet, on tekstiksi kirjoitettua todellisuutta, jota itselleni puhun. Todellisuus on kieli. Ihminen näyttelee elämänsä itselleen. Näytelmän päättää kuolema.

En halua projisoida elämääni aivan mitä tahansa tarkoitusta, joka pitäisi tylsistymisen loitolla. Valitsen parhaan: hyväksyn tarkoituksettomuuden. Tästä tarkoituksettomuuden hyväksymisestä tulee elämäni tarkoitus. Tarkkailen sitä mitä on, kuinka maailma toimii. Luonnon kaikennielevän ylivoimaisuuden edessä haluan olla luonnon koneiston pienoismalli, omaksua sen tarkoituksettoman tarmon ja vitaalisuuden mutta säilyttää samalla inhimillisen kykyni aistimuksia suurempiin emootioihin. Olla elossa on olla kivussa, tämä on elämän määritelmä. Elämä koostuu kivun ja helpotuksen vuorottelusta ilman kipua ei ole ohimenevän helpotuksen hetkenä häivähtävää onnellisuuden illuusiotakaan. Mikään ei tee minusta onnellista, mutta monet asiat saavat minut nauramaan. Nauru ei ole onnellisuutta. Sydämellisinkin nauru voi olla yhtä hyvin katkeran itseironian purskahdus kuin ilon välähdys. Kipu, sen kourista pakeneminen, on luonnon koneistossa elollisen luonnon ainoa motivaattori. Kipu on kuoleman enne, ja kuolema on kaikki. Vain kuolevaisuus antaa minulle mahdollisuuden projisoida mielekkyyttä elämääni tarkoituksettomassa maailmassa.

En tiedä mitään, paitsi että olen syntynyt, tulen joskus kuolemaan enkä osaa olla vaiti. Puhumalla, piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen pitämään siitä mikä muutenkin on. Todellisuutta representoimalla vahvistan omaa olemassaolon kokemustani. Mitä vähemmän esimerkiksi fyysisen vaaran synnyttämää vitaalisuutta elämässäni onneksi on, sitä tärkeämpää on olemassaolon kokemuksen vahvistaminen representaation kautta. En tarvitse elämääni tarkoitusta, vain kyvyn kokea se mielekkääksi sellaisenaan. Ainoa tapa saavuttaa jonkinlainen itsellisyyden tunne suhteessa luontoon on ymmärtää, tutkia ja liioitella luontoa ajatusten maailmassa. Leikin jumalaa, se on leikeistä hilpein: luon maailman uudelleen mielessäni, asetan oman tulkintani sen ylivoimaista monimutkaisuutta vasten. Tämä vapaan tahdon illuusion säilyttäminen on välttämätöntä, jotta voisi elää, toimia ja olla muuttumatta katatoonikoksi. Muuta motiivia en tarvitse.

Tarkoituksettomuuden hyväksyminen ei tarkoita alistumista tai tylsistymistä, henkistä itsekastraatiota. Minun on oltava tehtävässäni aktiivinen, sillä valheellisia elämäntarkoituksia on esteinäni paljon: arvoja, tapahtumia, efektejä ja niiden kuluttamista. Minun on luovuttava kaikista tarkoituksista, ja ne, joista en pysty luopumaan, minun on kulutettava loppuun, jotta viimein pääsisin tarkoituksettomuuden aallonharjalle. Sillä aallonharjalla kulutan elämäni. Pitkästymättä. Päivä kerrallaan, kunnes kuolen.

Kun pystyn nielemään tarkoituksettomuuden, en tarvitse mitään muuta. En kysele aamuisin miksi nousta ylös, minulle riittää se että kusettaa ja että on paljon ajattelemistaan odottavia ajatuksia. Eläminen on mielekästä, kun sillä ei ole mitään turhauttavaa näennäistä arvoa, se vain on.

Kun asetun luonnon pienoismalliksi, asetun samalla itseni ulkopuolelle, jätän itseni ja hyväksyn tarkoituksettomuuden. Se ei ole tylsistymistä, masentumista, silmien sulkemista tai kieltämistä. Se on läpi eikä ohi kulkemista.

Tarkoituksettomuus ei ole tyhjyyttä. Se on jotakin, tarkalleen ottaen ei-mitään. Siinä on ero.

Halulla nielty tarkoituksettomuus on liikettä, jota ei havaitse, tulemista, joka ei erotu olemisesta.

Nielemäni tarkoituksettomuus, luonto, jonka tarkoituksettoman mutta ahkeran koneiston pienoismallina itseni itselleni esitän, ei ole tarkoituksellisuuden vastakohta niin kuin huolettomuus on huolekkuuden vastakohta. Tarkoituksettomuus ei ole tarkoitusten takana vaan niiden edessä. Tarkoituksettomuus ei ahdista minua, koska se on aina tarjolla, avoimena, tarkoitusten ja syiden edessä. Sitä ei tarvitse etsiä, ja jos etsin, niin löydän.

On vaikeaa antaa itselleen lupa elää ilman tarkoitusta. Aivan kuin ei olisi sallittua tai sopivaa elää ilman syytä, niin kuin ei ole sopivaa elää ilman työtä. Jo kauan ennen minua ihmiset ovat tunteneet syyllisyyttä tarkoituksettomuudestaan. Niin kuin eräs filosofi kirjoitti, ihminen on syyllinen jo ennen kuin on tehnyt väärin, ennen kuin on tehnyt yhtään mitään. Minä en ole syyllinen, en valitse syyllisyyttä.

Jos elämäni on ulkoisesti vaatimatonta, jos olen köyhä ja käytän aikani tuottamattomasti niin kuin sanotaan, onko se aineetonta? Onko se tunteetonta? Onko se siten myös hyödytöntä? Kenelle? Minä kysyn sen sijaan: Onko elämäni tarpeeksi tarkoituksetonta?

Tarkoituksettomuuden nieleminen vapaaehtoisesti, halulla, johtaa pyhään. Pyhä ei katoa ateistiltakaan, vaan leviää arkeen ja likaiseen kuten ruumiiseen, rivouteen, raakuuteen, himoon, huumoriin ja ostoskärryihin. Koska pyhä on arjessa, minun ei tarvitse etsiä sitä kuukävelystä, Afrikan valloittamisesta eikä rahasta.

GLOBALISAATIO. RAKENTEELLISEN JA EKSPLISIITTISEN VÄKIVALLAN VERTAILU

(Teemu Mäki, 1998–2001)

GLOBALISAATIO

Mitä on globalisaatio? Pääoman ja hyödykkeiden vapautta. Pääoma ja hyödykkeet vapautuvat liikkumaan ilman valtioiden yksin tai yhdessä asettamia rajoituksia. Tämän sanotaan synnyttävän kustannustehokkuutta. Ja sitä se synnyttää. Hyödykkeet tehdään siellä missä raaka-aineet ja työ ovat halvinta ja verotus keveintä. Hyödykkeet myydään siellä, missä väestön ostokyky on suurin. Globaali kapitalismi ei ole vapaaehtoista. Se työntyy elämääsi väkisin. Globalisaation ymmärtämiseksi täytyy hahmottaa väkivallan ovela olemus. Yritän nyt vertailla kahta väkivallan monista lajeista, eksplisiittistä ja rakenteellista.

EKSPLISIITTINEN VÄKIVALTA

Eksplisiittinen väkivalta on sitä mikä tunnistetaan väkivallaksi: vaimonhakkaus, koulukiusaaminen ja raiskaus. Eksplisiittisen väkivallan uhri, sivustakatsojat ja yleensä myös väkivallantekijä itse näkevät teon väkivaltana. Eksplisiittinen väkivalta on usein seurausta rakenteellisesta väkivallasta ei koskaan toisin päin. Työttömyydestään ahdistunut saattaa hakata lapsiaan, esimerkiksi sillä tavoin saattaa rakenteellinen väkivalta synnyttää häirikköväkivaltaa. Väkivalta virtaa niin juohevasti ja niin usein rakenteellisen väkivallan lajista eksplisiittiseen verenvuodatukseen, että näitä väkivallan lajeja on vaikea erottaa toisistaan. Silti erottelemista kannattaa yrittää.

RAKENTEELLINEN VÄKIVALTA

Tunteaksesi olevasi rikas tarvitset köyhiä. Tunteaksesi olevasi hyvä tarvitset pahuutta. Vertailukohdaksi.

Mitä on rakenteellinen väkivalta? Se on tietoisesti tai tiedostamattomasti yhteisö-, yhtiö- tai valtiotasolla organisoitua väkivaltaa, joka näyttäytyy jonain muuna, kuten vapaaehtoisena kaupankäyntinä, rationalisointina, kulttuuriperintönä, leikinlaskuna tms. Globaali kapitalismi on sen, eli riiston, laajin muoto.

Globaalin kapitalismin rakenteellinen väkivalta, rationaalisesti organisoitu, teollisesti valmistettu, näennäisesti rakentavaksi työksi ja tuotannoksi sivistynyt, tappaa useampia ja aiheuttaa enemmän hedelmätöntä kärsimystä kuin se suora fyysinen, eksplisiittinen, epätoivoinen väkivalta, joka ilmenee yhteiskunnassa häiriöinä ja poikkeamina eikä julkisesti hyväksyttyinä käytäntöinä. Miksi rakenteellinen väkivalta on tuhovoimaltaan niin paljon suurempaa kuin privaatti ja järjetön pikkuserkkunsa, häirikköväkivalta? Yksi syy on sen tekninen ylivoimaisuus, tehokkuus, taloudellisen niskalenkin mahti yksinäiseen stilettiin verrattuna. Tärkeämpi syy on se, että rakenteellinen väkivalta mutkistaa, käsitteellistää, monitulkintaistaa ja abstrahoi riistäjän ja riistetyn välisen suhteen, niin ettei riistäjä, eikä välttämättä edes riistetty itse, havaitse tuon suhteen väkivaltaista perustaa. Siksi se ei aiheuta riistäjässä samanlaista kauhun, inhon ja empaattisen surun primitiivirefleksiä ja inhon ja vihan refleksiä riistetyssä, jollaisen avoin verenvuodatus aiheuttaisi. Tämä tekee rakenteellisen väkivallan harjoittamisen helpoksi. Hyväsydäminen toimistotyöntekijä ja äiti saattaa puolitietoisesti tehdä pelkällä äänestys- ja kulutuskäyttäytymisellään enemmän ja useammin väkivaltaa kuin sarjamurhaaja. Vallantahto, kamppailunhalu, ahneus ja tai edes sadismi eivät sinällään vaatisi tätä. Ne tyytyisivät vähempään vereen. Sivilisaatiossamme eksplisiittinen väkivalta on siivottu ja paheksuttu tehokkaasti piiloon. Samalla on luotu uskomus, että olemme väkivallattomampia kuin kukaan ennen tai nyt. Mutta itse asiassa väkivaltaisuutemme ei ole kuihtunut vaan laittanut naamarin ja kasvanut korkoa.

RIISTO GLOBAALISSA LUOKKAYHTEISKUNNASSA

Monikansallinen suuryritys laajentaa Kaukoitään, ostaa suuren läänin sademetsää Indonesian hallitukselta. Parturoi metsän raaka-aineeksi huonekaluteollisuudelle, jonka markkinat ovat USA:ssa, ja istuttaa tilalle kysytyintä puulajia. Yhtiö vie maasta sekä tuotteet että voitot, maksaa työnkeijöilleen surkeaa palkkaa ja vain vähän tai ei ollenkaan veroja Indonesian hallitukselle. Metsän kylissä asuneet paikalliset joutuvat vaihtamaan elinkeinoa, sillä vanha metsä häviää eikä uusien yhden puulajin istutusten keskellä voi jatkaa keräilyä, pikkuviljelyä eikä vuohenlaidunnusta. Kynnelle kykenevät lähtevät suurkaupunkiin töihin. Työtä löytyy prostituoituna, lenkkitossutehdastyöläisenä tai sinä heppuna, joka pesee liikennevaloissa autojen tuulilaseja ja kerjää vastineeksi rahaa. Lenkkitossutehtaan palkalla pysyy hengissä ja poissa taivasalta, mutta tietä vaurauteen ei ole, vaikka integrointi maailmantalouteen on tapahtunut. Tossut viedään Eurooppaan myytäväksi. Riistoketjun tässä päässä saan jalkaani joka vuosi uudet lenkkarit. Joka vuosi ne ovat paremmat ja halvemmat. Tossut, jotka joku 12-vuotias on ommellut kasaan 16-tuntisen työpäivänsä osana toisella puolen maailmaa. Kuitenkaan en ole kenkäkaupassa sadisti, etkä sinäkään. Uudet lenkkarit tuntuvat hyviltä ja näyttävät uusina ja puhtaina paremman elämän lähtölaukaukselta. Uusien lenkkarien tuottama mielihyvä kestää viikon, eikä tuo mielihyvä lainkaan johdu siitä että kengät on tuntemattoman neekerin verellä maksettu, päinvastoin, koko rakenteellisen väkivallan hienostunut idea on siinä, ettei sen vuodattama veri näy hyödynsaajalle asti.

Mutta miksi vastustaisin tätä globaalia luokkayhteiskuntaa, jos itse olen edunsaajavähemmistön jäsen? Tämä on oikea kysymys jokaiselle, ei vain kaltaiselleni relativistille. Monen mielestä on itsestään selvää, että muihinkin kohdistuvaa riistoa täytyy vastustaa, koska, kuten sanotaan, muuten menettää itsekunnioituksensa tai nälkäinen neekeri tulee huomenna kostamaan. En usko. Eikö elämäntapamme ole tyrmäävä todiste juuri päinvastaisesta? Vaikka tiedämme maailman väestön enemmistön ahdingosta, näemme siitä todisteita joka päivä tv-uutisista, se ei estä meitä ostamasta vaikkapa kolmenkympin suklaajäätelölitraa iltaelokuvan seuraksi. Tiedämme kyllä, että periaatteessa tuo 30 markkaa (5 euroa) riittäisi takaamaan maailman toisella puolella nälkiintyvälle perheelle puoli vuotta lisää elinaikaa. Tiedämme tämän, mutta jäätelön maku ei siitä pilaannu. Siis miksi vastustaa?

KAPITALISMIN TEHOKKUUS JA TEHOTTOMUUS

Mitä on kapitalismi? Talousjärjestelmä, jossa tuotantovälineet ovat yksityishenkilöiden omistuksessa. Pääoman ja tuotantovälineiden omistajat päättävät niiden käytöstä ja kehityssuunnasta. Omistajien päämääränä on henkilökohtainen liikevoitto. Kapitalisti väittää, että kiihkeä henkilökohtaisen taloudellisen voiton tavoittelu lisää työn tuottavuutta ja vauhdittaa teknistä kehitystä. En kiistä. Kapitalisti myös väittää, että yksityisen eduntavoittelun sivutuotteena syntyy automaattisesti myös yhteistä hyvää. Olen eri mieltä. Vaikka varallisuuspyramidin huipulle kertyy suklaata, se ei välttämättä koskaan valu pohjakerrokseen asti.

Kapitalismi lisää talouden toimeliaisuutta ja vauhdittaa teknistä kehitystä, mutta se ei välttämättä ole yhteinen etumme. Kapitalismi kasvattaa tuotantoa ja kulutuskykyämme, mutta valikoiden: vain joidenkin asioiden tuotanto ja kulutus kasvaa, nimittäin niiden jotka tuottavat eniten voittoa. Nämä tuottavimmat tuotteet ja palvelut eivät välttämättä ole niitä mitä kipeimmin tarvitsemme. Siksi suuria kasvualoja ovat esimerkiksi uhkapeliteollisuus, vankilateollisuus, viihdeteollisuus sekä tavaramerkkituotanto. Jälkimmäisellä tarkoitan vaikkapa pullollista vettä, jonka fysikaalinen koostumus on aivan sama kuin vesijohtoveden mutta josta maksetaan satakertainen hinta, koska siihen on markkinoinnilla saatu liitettyä eri mielikuvia kuin vesijohtoveteen. Kapitalismi on järjestelmä, jossa alkoholinmyynti täysi-ikäisille ja kunkin joulusesongin trendilelun markkinointi lapsille on yrittäjälle kannattavampaa kuin sairaiden hoitaminen tai intensiteetiltään uskoontulemiskokemusta muistuttavien (mutta uskonnon ja heroiinin sivuvaikutuksia omaamattomien) elämysten tuotanto. Kapitalismi on järjestelmä, joka nostaa maailman rikkaimmaksi mieheksi vuorotellen Mars-suklaapatukkaimperiumin omistajat, öljyparonin, pörssikeinottelijan ja tietokonemarkkinoita monopolillaan terrorisoivan liikemiehen.

Kapitalismi väittää olevansa tehokkain tuotannon pohja ja muoto, jossa kuluttaja päättää demokraattisesti. Systeemi, jossa kuluttajien tarpeet, halut ja vaatimukset ohjaavat tuotannon virtaa sen sijaan, että sen tekisi ylimielinen keskusjohto. Tämä ei ole totta. Kapitalismi on tehokas järjestelmä uusien tuotantotapojen kehittelyssä, koska kilpailu markkinoilla on niin ankaraa, mutta kilpailulajina ei ole kuluttajien tarpeiden tyydyttäminen vaan niiden luominen. Sellaisten halujen synnyttäminen, joista on hyötyä halujen synnyttäjälle. Kysynnän ja tarjonnan laki tuottaa hyödykkeille laskennallisesti oikean hinnan, mutta hyödykkeen menekki ei todista, että hyödyke olisi ostajalleen tai yhteisölle pitkällä tähtäimellä hyväksi.

Rakenteellisen väkivallan uhri ei usein edes tiedä olevansa uhri, tai jos tietää, häneltä puuttuu kyky artikuloida vammansa, koska vallitseva kieli on väkivallantekijän kieli. Ja koska rakenteellisen väkivallan tekijä ei tiedä tai usko olevansa riistäjä, ei hänen kielessään ole tilaa myöskään uhrin äänelle. Anorektikko on aseeton ja äänetön. Valtavirran kauneuskäsitysten nielaiseminen omiksi tarkoittaa alistumista kauneuskäsitysten takana oleviin arvoihin, jotka palvelevat jonkun toisen markkinoijan, hallitsevan luokan, luokkayhteiskunnan kurinpidon päämääriä. Kulutusyhteiskunnan kivääri ja ruoska on esteettinen propaganda, jolla kansalaiseen asennetaan halut, jotka palvelevat kiihtyvän tuotannon ja kulutuksen itsetarkoituksellista rituaalia.

Rakenteellisen väkivallan hedelmät, edunsaajan palkinnot ovat hyödykkeitä, joista irtoaa vain mietoa iloa ja joilla on lähes pelkästään suhteellista arvoa. On hämmentävää, että näin laimean mielihyvän eteen täytyy myös riistäjän tehdä valtavasti työtä, organisoida ja ylläpitää jättiläismäistä maailmanlaajuista koneistoa. Tuloksena on rajaton määrä tv-kanavia, muodin aaltoja, suklaapatukoita ja ennenkuulumattoman pitkä eliniänodote – kaikki hyödykkeitä, joiden vuoksi ei voi itkeä ilosta. Kulutuskapitalismin hedelmät ovat välittömästi vaikuttavia mutta laimeita ja nopeasti haihtuvia efektejä, jotka turruttavat meidät hitaasti. Varsinainen umpikujamme on tämä, ei näiden hedelmien hintana oleva köyhien kärsimys, sillä köyhien kärsimystä me, rikkaat, siedämme loputtomasti. Köyhien kärsimystä me jopa tarvitsemme. Kun näemme televisiossa orjaluokan työssään kulutuskapitalismin konehuoneessa, saamme epätoivoisesti kaipaamamme vertailukohdan, ja äkkiä kotimme täyttävien henkilökohtaisten hyödykkeitten imperiumi tuntuu edes hetken todelta ja arvokkaalta. Tämä on ensimmäinen syy vastustaa globaalia kulutuskapitalistista luokkayhteiskuntaa.

RIISTO ULOTTUU KAIKKIALLE

…kapitalistinen talous on sodan jatkamista toisin keinoin. Se, että se operoi viettelyllä, yksityisomaisuudella ja yksilönvapauden illuusiolla ja pohjautuu näennäisesti vapaaehtoisuudelle, tekee siitä vain vaarallisemman. Tulla riistetyksi huomaamattaan on pitkän päälle vahingollisempaa kuin olla avoimesti orjuutettu. Jälkimmäisessä tilanteessa tiedät tuskasi syyn, voit paikallistaa vihollisen ja sitten työskennellä häntä vastaan. Edellisessä tilanteessa on vaikeaa edes tajuta, että kastraatiosi ja mestauksesi on käynnissä, sillä aseen terää ei näy ja kurjuutesi on peitetty välittömän mielihyvän korvikeherkuilla…

Rikkaissakin maissa on nykyään pysyvästi korkea työttömyysaste. Joko avoin tai peitelty. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että suuri osa väestöstä joko on osa-aikatyössä, joka ei riitä elättämään heitä, tai sitten heillä on yhtaikaa monta niin huonosti palkattua työpaikkaa, etteivät he pysty elättämään perhettään. Samalla on tullut tavaksi leimata työttömät laiskoiksi parasiiteiksi ja pakottaa heidät sosiaaliturvaa niistämällä ryhtymään olematonta minimipalkkaa halvemmalla rikkaiden palvelijoiksi yhteiskunnassa, jossa todella tarpeellisten ja yhteishyvää tuottavien työpaikkojen määrä koko ajan vähenee, kiitos työn tuottavuuden räjähdysmäisen kasvun. Tuottavuus kasvaa ei vain teknisen kehityksen ja kiihkeän kilpailun vuoksi vaan varsinkin siksi, että yhteiskuntaa rakennetaan ensisijaisesti tuotannon kasvun ja kustannustehokkuuden ehdoilla. Miksi valtioilla on siitä huolimatta yhä suurempia vaikeuksia ylläpitää julkista koulutusta, vanhustenhoitoa ja terveydenhuoltoa, niiden kehittämisestä puhumattakaan, vaikka bruttokansantuote kasvaa? Siksi, että lyhyellä tähtäimellä nuo yhteiskunnan toiminnot vain vähentävät valtion ja siellä toimivien yritysten kilpailukykyä.

Yhteishyvää tuottavat toiminnot, ne jotka hyödyttävät kaikkia ja joita kaikki tarvitsevat, automatisoidaan, ja niistä tulee harvojen yksityistä omaisuutta ja voitokasta liiketoimintaa. Tämän vuoksi suurin osa työväestöstä menettää hyödyllisen ja rakentavan roolinsa yhteiskunnassa. On vähemmän ja vähemmän välttämättömiä työpaikkoja, jotka todella tarvitsevat työntekijöitä. Yhä suurempi osa väestöstä sen sijaan joutuu ottamaan kuinka naurettavan tai nöyryyttävän työn tahansa voidakseen lunastaa normatiivisen kulutuskykynsä, jolla vuorostaan lunastaa ihmisyytensä. Näitäkään työpaikkoja ei riitä jokaiselle. Työntekijät taistelevat olemassaolostaan työntekijöinä kilpaillen keskenään yhä kovemmin, ja kun he häviävät heille sanotaan: Tehkää kovemmin töitä. Kouluttautukaa muita etevämmiksi. Perustakaa oma yritys. Tehkää itsenne halutuiksi ja tarpeellisiksi! Uudet yrittämisen muodot ovat yhä väkinäisemmin keksittyjä ja yhä useammin yhteishyvän vastaisia. Yhä työläämpää aivopesua ja itsesuggestiota tarvitaan, jotta uskoisimme kykyymme nauttia vielä yhdestä uudesta tv-kanavasta, suklaapatukasta, urheilulajista, rikkaimurista ja kännykkään tilattavasta säätiedotuspalvelusta.

Tuotannon ja työn yhteiskunnallinen funktio muuttuu. Kyse ei ole enää niinkään siitä, että yhteistuumin ja työnjaon kautta hoitaisimme yhteiskunnan ylläpidon tehokkaasti, vapauttaisimme itsemme raadannasta ja katkerasta kilpailusta olemaan mahdollisimman vapaita ja toteuttamaan itseämme. Paremminkin on kyse siitä, että pinnistellen ja kollektiivisen itsesuggestion voimin yritämme keksiä lisää näennäisesti kannattavia tuotannon muotoja, tehdäksemme itsemme näennäisesti hyödyllisiksi ei itsellemme vaan tuotantokoneistolle. Samalla myös kulutuksesta tulee työtä. Uskottelemme itsellemme että hurmaannumme muiden tekemistä yhdentekevistä tuotteista, jotta voisimme luottaa siihen, että muut vuorostaan ovat kiitollisia tekemistämme tyhjänpäiväisyyksistä ostopäätökseen, ja vain ostopäätökseen, asti. Näin tuotantovälineiden omistajan asema koko ajan paranee ja työntekijän asema huononee. Työntekijä joutuu joustamaan ja antamaan periksi yhä enemmän, työskentelemään tehokkaammin, omistautumaan työlleen, koska muuten hänet voidaan korvata ahneemmalla, epätoivoisemmalla. Kuinka tässä näin kävi? Eikö sivilisaation pääidea ollut vapauttaa meidät työlle omistautumisen pakosta, vapauttaa meidät veitsi kurkulla kilpailemisesta? Kapitalismi vapauttaa tuotantotehokkuutta lisäävän kilpailun mutta ei meitä. Se mikä oli työvoimaa, työläiset ja keskiluokka, on nyt yhä useammin työläisinä tarpeetonta, hyödyllistä rikkaille lähinnä pakastepitsan, tittytainmentin ja tuottoisten brandien kuluttajina ja kotineekereinä.

Jos rakenteellinen väkivalta kohdistuu, ei pelkästään avuttomiin köyhiin maailman toisella puolen, vaan myös suhteellisesti köyhiin rikkaassa kotimaassani, olen myös itse vaarassa joutua riistettyjen joukkoon. Itse asiassa jokainen, joka on ensisijaisesti työntekijä eikä vakavarainen omistaja, on vaarassa. Rakenteellinen väkivalta turruttaa väkivallantekijän välitöntä mielihyvää saalistavaksi narkkariksi ja möyhentää riistetyt, lopulta myös kotineekerin, plantaasinomistajan koiralle syötettäväksi jauhelihaksi. Tämä on toinen syy vastustaa globaalia kulutuskapitalistista luokkayhteiskuntaa.

NIMENI ON SADE, MARKIISI DE SADE /
UTILITARISTINEN VÄKIVALTA VS. KATARTTINEN VÄKIVALTA

(Teemu Mäki, 2000)

Hei taas, nimeni on Sade, markiisi de Sade. Onko tämä kaikki edelleen kovin synkkää. Ontuvaa ja hajamielistä höpötystä väkivallasta. Miksi ei jotain kivempaa? Mutta tämähän on kivaa. Ajanvietettä. Katselet näitä kuvia, peilikuvaasi, kuuntelet näitä sanoja ja sitten kun ei enää huvita, poistut, menet kotiisi, eikä mikään ole muuttunut.

Pidän väkivallasta. Olen varmaankin maailman rikkainta ihmistä ilkeämpi. Olen usein vahingoniloinen, harrastan väkivaltaisia urheilulajeja, koska pidän lyömisestä ja kivulla leikkimisestä. On ihmisiä, joiden kuolema ilostuttaisi minua. On myös ihmisiä, joiden tappamisesta näen leppoisia unia. Et ole ehkä samanlainen, mutta silti: väkivalta ei ole sinullekaan vain surua vaan myös hyötyä ja mielihyvää. On taikauskoa ajatella, että väkivalta voitaisiin kokonaan sublimoida yhteishyvää tuottavaksi työksi ja harmittomaksi kisailuksi.

Rakenteellisessa väkivallassa väkivallan väkivaltaisuus kätketään. Kun väkivallan taltuttaminen, sublimaatio ja muuttaminen työksi onnistuu vain näennäisesti, säilyttää se tuhovoimansa ja kasvaa kuin syöpä rationaalisen naamionsa takana. Väkivallasta tulee polttoainetta koneeseen, joka väittää rakentavansa yhteishyvää mutta tuottaakin itse asiassa vain henkilökohtaista laskelmoitua voittoa. Tällä hyödyn-, vaurauden- ja mukavuudentuotantokoneella on kyltymätön jano. Se voi kasvattaa polttoaineen kulutustaan rajattomasti. Tässä utilitaristisessa prosessissa menetetään väkivallan hilpeä ja hedelmällinen kyky elävöittää ja turboahtaa elämäntunnetta piittaamattomalla elämän tuhlauksella. Väkivallasta tulee pelkkä vaihdannan väline, se kulutetaan siististi pakattuna yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä saadaan hieman lisättyä kulutuskykyä, hieman entistä halvempaa ja parempaa kahvia, nopeampi auto, automatisoidumpi työ, monipuolisempi kodin viihdekeskus, entistä yltäkylläisempi ja eksoottisempi lomakohde. Mutta väkivallan väkivaltaisuus pysyy piilossa väkivallantekijältä. Ja uhrin tuska on totta uhrille.

Rakenteellisella väkivallalla ei ole sellaista katarttista, orgastista, elämää vahvistavaa vaikutusta, joka esimerkiksi kamppailulajiväkivallalla voi olla. Väkivalta, joka teeskentelee olevansa kaikkea paitsi väkivaltaa, paisuu helposti vuoreksi, kun taas se väkivalta, joka on itsetarkoituksellista, itsestään tietoista vallantahdon virtaamista sellaisenaan, pysyy pienimuotoisena. Miksi? Tarvitsemme tai nautimme toisten tai itsemme voittamisesta, hallitsemisesta tai tuhoamisesta. Tarvitsemme tai nautimme itsemme menettämisestä ja unohtamisesta, johonkin suurempaan eloisuuteen sulamisesta, itsemme hukkaamisesta. Mutta nämä elämykset eivät vaadi suuria ulkoisia muotoja. Ja kuten seksuaaliset, empaattiset ja hoivaavatkin tarpeet, ovat vallantahdonkin ilmaisutarpeet uusiutuvia ja kasvamattomia: ruokahalu, seksinnälkä ja vallantahto ovat talouskasvulogiikan ja materialismin ulkopuolella. Tyydyttymiseen tarvittava määrä ruokaa, seksiä ja nautinnollisia kamppailukokemuksia pysyy samana vuodesta toiseen. Ne ovat tarpeita, jotka kuluttavat itsensä tänään ja syntyvät huomenna uudelleen, samankokoisina. Ruokahalu ei oikeasti kasva syödessä. Itsetarkoituksellinen väkivalta on mielekästä tuhlausta, hedelmällisyyden nautinnollista ylipursoa.

VÄHENTYMÄTTÖMISTÄ HYVISTÄ KULUTUSKYVYTTÖMYYTEEN

(Teemu Mäki, 1999–2001)

…tuntoisuuden ja ruumiin- ja minänjatkeiden välinen yhteys, kivun ja kuvittelun yhteys, on katkaistu, ja näin minän kaksi osastoa ovat alkaneet työskennellä toisiaan vastaan. Ensimmäisessä vaiheessa luotiin asioita, joilla oli kahdensuuntainen kyky, toisaalta ne olivat ruumiin projektioita esineisiin, toisaalta näillä esineillä oli kyky projisoida ruumiiseen ominaisuuksia, joita ruumiilla ei muuten olisi ollut, esineet siis tekivät ruumiista uuden. Ensimmäisellä ominaisuudella ei olisi merkitystä ellei sitä seuraisi toinen: ei olisi mielekästä projisoida näkemisen ideaa silmälaseihin ellei noita silmälaseja voisi sitten laittaa päähänsä ja oikeasti nähdä paremmin. Kun näistä esineistä sitten kuitenkin kehkeytyy uusia esineiden sukupolvia, toinen näistä ominaisuuksista pysyy ennallaan ja toinen tulee epäluotettavaksi tai kuihtuu. Viimeisimmässä muodossaan, toisin kuin ensimmäisessä, tuo esine on edelleen ruumiin projektio, mutta toisin kuin ensimmäisessä sukupolvessa, se ei enää viittaa takaisin ruumiiseen eikä muokkaa sitä, sillä jokainen esinesukupolvi viittaa lähinnä juuri edeltävään esinesukupolveen…

Elaine Scarry

…kapitalisti on kadottanut ruumiinsa ja mielensä välisen yhteyden. Omaisuus on hänelle ruumiin korvike. Pitääkseen yllä tätä ruumiin illuusiota hän kasvattaa omaisuuttaan, pakottaa sen imitoimaan orgaanisia tuntevia olioita. Kulutushurmalla hän suojelee itseään fyysiseltä kivulta ja samalla tuon kivun korvikkeeksi rankaisee korvikeruumistaan sen tunnottomuudesta, yrittäen herättää sitä henkiin. Imitoiden mielen ja ruumiin vuorovaikutusta. Tämä eksorsismi ei onnistu…

…tämän kulttuurin artefaktit eivät viittaa tuntoon eivätkä vastavuoroisesti vaikuta tuntevaan ruumiiseen, sen sijaan ne hukuttavat sinut mukavaan turtumukseen, jossa jatkuvasti lisäät vieraannuttavien esineiden ja palvelujen annostusta lohduksesi, säästääksesi aikaa ja vaivaa säästääksesi lisää aikaa ja vaivaa säilyttääksesi tuntoisuuden illuusion…

INTOHIMON HÄMÄRÄ KOHDE EI OLE MIELIKUVAHYÖDYKKEEN MAHDOLLISTAMA ELÄMYS VAAN SIITÄ MAKSAMINEN

Voivatko hyödykkeet kantaa absoluuttisia arvoja? Onko hyödykkeissä vähentymättömiä hyviä, asioita joiden kyky myönteisesti elähdyttää ei laimene, vaikka ne tulisivat kaikkien omiksi, varmoiksi, ja siten itsestään selviksi? Luulen että ei.

Luottamus "vähentymättömiin hyviin" on vaarallinen harha. Joka niihin luottaa rakentaa hyvinvointiaan pysyviksi luulemistaan palikoista. Kun niiden kyky elähdyttää häntä itseään häilyy, hän turhautuu. Kaikki on hyvin, tämän täytyy tuntua hyvältä. Hän sanoo, sanoo sen myös muille, jotka eivät anna asianmukaista arvoa määrätietoisesti rakennetulle hyvinvoinnille. Hän sanoo sen samalla äänellä ja yhtä turhaan kuin pulskan lapsen ruokahaluttomuuteen tuskastunut äiti sanoo lapselleen: Syö heti murosi, etkö tajua että toisella puolen maailmaa lapsia kuolee nälkään.

Ei edes terveys ole vähentymätön hyvä. Usein ajatellaan, että ihminen vain joko on terve tai sairas, kivussa tai kivuton, mutta se ei ole totta. Ihminen ei ole vain yksinkertaisesti terve tai sairas, hän näyttäytyy itselleen terveenä tai sairaana muun muassa sen mukaan, mikä on yhteisön keskimääräinen omahampaisuusaste, kävelykyky ja eliniänodote.

Asiat ovat meille olemassa ja todellisia vain ja nimenomaan representaatioina. Maalaisjärjen hierarkia "toden" ja "kuvitellun" väliltä voidaan siis purkaa. Todellisuus on yliarvostettua. Sekä fysikaalisen todellisuuden laihat kuvajaiset että niiden pohjalta fabuloidut mielikuvituksen loikat ovat mielellemme vain kuvia. Siksi faktapohjaisten kuvien kyky elähdyttää meitä ei voi mitenkään automaattisesti olla suurempi kuin mielikuviteltujen kuvien. "Fyysisten realiteettien" jonkinlainen hahmottaminen on tarpeen, ettei kuole nälkään tai kävele vahingossa pilvenpiirtäjän ikkunasta ulos, mutta tämä fyysisen todellisuuden välttämättömyyksien ymmärtämisen perustaso on alhainen. Suurin osa inhimillisestä toiminnasta on yritystä kuvitella olemassaolo mielekkääksi, ei yritystä selviytyä fyysisesti.

Mitä on porvarillinen materialismi? Uskoa siihen, että aineelliset hyvät pitkä eliniänodote, hengissäpysymisen vaivattomuus, mahdollisimman suuri määrä vapaavalintaisia viihdykkeitä positiivisesti korreloivat elämän mielekkyyden ja nautittavuuden kanssa. Kulutuskapitalismin edellytys on kuvitelma siitä, että hyödykevuoren paisuminen tarkoittaa myös nautinnon lisääntymistä. Epätoivoinen luottamuksemme konsumerismiin näkyy siinä, että vaikka harva uskoo rikkaiden olevan onnellisempia kuin köyhien, silti useimmat luottavat siihen että oma elämä paranee, jos nytkähtää yhtä palkkaluokkaa vauraammaksi.

Mistä on kysymys? Siitä, että kulutuskapitalistiset hyödykkeet ovat nopeita efektejä, välähtäviä representaatioita, joilla on usein liian hitaasti maatuva materiaalinen olomuoto. Tunsin vanhan maanviljelijän, joka katsoi tv:stä vain uutiset, koska "ne jännityssarjat ja muut ei oo totta". Konsumeristi voi katsoa tv:tä silmänsä puhki, mutta silti hän muistuttaa tuota peräkylän paappaa. Analogia on siinä, että myös konsumeristi luottaa ja ottaa vakavasti vain sellaiset representaatiot, joilla on "faktuaalinen" olemus, vaikka hän tietääkin elävänsä "elämysyhteiskunnassa". Spektaakkelit ja elämykset ovat konsumeristille kuitenkin vakavasti otettavia vain, jos niiden arvo on tarkasti kommunikoitavissa kaikille: niillä on hinta eli mitattavissa oleva "faktuaalinen" ulottuvuus. Uusi auto ja vastasaavutettu kyky matkustaa vuosittain lomalle toiselle puolen maapalloa ovat vaurauden kuvakkeita, joiden klikkaaminen tuottaa kokemuksen vauraudesta vain niin kauan kuin muistissa on niitä edeltävä köyhempi aika, ja niin kauan kuin vain harvalla on niihin varaa. Ihmiset osittain myöntävät tämän todeten, että nykyajan ihmisellä pitää olla sisävessa, mikroaaltouuni ja yli neljä tv-kanavaa, vain koska siihen on totuttu. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että edistysusko on korvautunut oravanpyöräfatalismilla. Emme niinkään usko, että voimme rakentaa huomispäivän maailmasta nautittavamman kuin tämänpäiväisestä. Sen sijaan tyydymme toteamaan, että meidän on pakko kuluttaa huomenna enemmän ja parempia hyödykkeitä kuin tänään, koska tämänpäiväisiin olemme jo iltaan mennessä väsyneet.

Kuka uskaltaa kysyä, kannattaako loputtomasti keskittyä rakentamaan yhä turvallisempaa ja mukavampaa, yhä terveemmillä ja pitkäikäisemmillä yksilöillä kansoitettua yhteiskuntaa? Millä hinnalla? Kannattaako rakentaminen, jos se ei tuota entistä onnellisempien yhteisöä, mielekkäämpää ja intensiivisempää elämää? Kannattaako rakentaminen, ulkoinen puuhakkuus ja fiktiivisten hyvän tiilien pinoaminen, jos mielihyvää ei tuota se mikä rakentuu eli hirviöksi paisuva apparaatti vaan rakentuessa kulutettavat edistyksen representaatiot, voitokkaat mielikuvat? Kannattaako kulutuskyvyn lisääminen, jos kyse on kokonaan verrannollisesta vauraudesta? Hyödykkeitä himoitessamme emme himoitse itse hyödykkeiden erityisiä käyttöarvollisia ominaisuuksia. Sen sijaan janoamme vanhan ja uuden hyödykkeen välisen "laatueron" siemaisemista. Huonon ja paremman välisen eron kulauttamista. Janoamme arkisen ja yllättävän välisen eron ensisiemausta. Meitä kutkuttaa ja huimaa tämä loikka yli laatueron muodostaman kuilun, eivät itse hyödykkeet joilta ponnistamme ja joihin päädymme.

Konsumerismin väitetään olevan mielikuvahyödykkeiden kuluttamista. Käyttöarvo on hyödykkeiden tärkein ominaisuus sodassa ja lääketieteessä, mutta ei arjessa. Mielikuvahyödykkeillä mässäilyä ei voi enää vakavalla naamalla paheksua, koska se ei ole pahe, josta jumala rankaisee, eikä kämmenet karvoittava ja aivot kutistava masturboinnin laji. Siksi ainoa ongelma, jonka kulttuurikritiikin kuolemaan uskova kulutuskapitalismin tarkastelija näkee, on tekninen: miten saada luonnon kantokyky sietämään kulutusvimmamme aiheuttama hävikki ja jäte? Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Olennaisinta on, että kulutuskapitalismi ehkä on nimenomaan kyvyttömyyttä kuluttaa mielikuvahyödykkeitä.

Koska kulutuskapitalismin (mielikuva)hyödykkeissä olennaista on niiden eksklusiivisuus (hinta) ja uuden hyödykkeen "laatuero" vanhaan, se mitä varsinaisesti hankitaan ja käytetään ei ole hyödykkeiden materiaalinen ilmiasu, joka vain menettää viettelykykynsä ja muuttuu konkreettiseksi jäteongelmaksi. Se, mitä hankitaan ja käytetään, ei myöskään ole tavaraan tai palveluun paketoitu mielikuvahyödyke. Tavara tai palvelu myydään lupauksella mielikuvahyödykkeestä, mutta se minkä kuluttaja varsinaisesti kuluttaa on ostohetken orgasmi: mielikuvahyödykkeen omistajaksi tulemisen huimaus. Kuluttaja ei olekaan elämäniloinen hedonisti vaan pakkoneuroottinen hamstraaja, joka on kykenemätön nauttimaan saaliistaan ja uuvuttaa itsensä yrityksissään hankkia vielä lisää. Intohimon hämärä kohde ei ole mielikuvahyödykkeen mahdollistama elämys vaan siitä maksaminen. Siksi hyvinvointivaltionkin työttömät masentuvat, vaikka heidän ulottuvillaan on enemmän ilmaisia tai halpoja liikunta- ja kulttuuripalveluja kuin maailman väestön valtaosalla tulee koskaan olemaan. He masentuvat ja menettävät elämänhalunsa, koska tässä kulttuurissa on lähes mahdotonta pitää arvossa sitä mikä on ilmaista, ja siksi on alentavaa olla maksukyvytön. Kulutuskyvyttömyys tekee heistä impotentteja omissa silmissään.

KULUTUSKAPITALISMIN TODELLINEN JUJU

Mercedes on hieno auto. Ei tekniikkansa, turvallisuutensa, kestävyytensä, mukavuutensa ja ajettavuutensa vuoksi, eikä myöskään ulkonäkönsä ja sulavalinjaisen kauneutensa vuoksi vaan siksi että harvalla on siihen varaa. Kulttuuri, jossa erityistä arvoa kehkeytyy nimenomaan Mersun kaltaisille hyödykkeille, tekee ihmisistä ahkeria; se lisää talouden toimeliaisuutta, kuten sanotaan. Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että koska Mersulla on arvoa juuri siksi että se on enemmistön ulottumattomissa, on Mersun arvo enemmistön edun vastaista Mersusta on hyötyä sen omistukseen yltävälle vähemmistölle, voitonmerkkinä, ja haittaa enemmistölle, koska heille se synnyttää vain tyydyttymättömän puutteen. Niinpä oikeistolla ja vasemmistolla on poliittisesti yhtä paljon eroa kuin ennenkin: edellinen pitää tuota puutetta "kannustimena", jälkimmäinen taas kurjuutena. Edellinen pitää tuota puutetta "luonnollisena" ja sanoo, että "ainahan ihminen pyrkii parempaan (joten motivoivaa puutetta pitääkin tuntea)" tai jotain muuta latteaa. Sosialistilla sen sijaan on edes mahdollisuus yrittää ymmärtää, että puhtaasti verrannollisen vaurauden kulttuuri on konstruktio, tehty rakennelma. Siksi kulutuskapitalismi ei palvele yhteistä etua. Kulutuskapitalistinen tuotanto ei ole tyydytyksen ja ilon vaan puutteen tuotantoa. Toinen kulutuskapitalismin olennainen ominaisuus on sen vaatima kulutuksen ja tuotannon loputon kasvu, joka tarvitaan yksinkertaisesti vain tuottamaan edistyksen tuntua. Kapitalismi ylistää puheissa tasa-arvon ja vaurauden ihanteita, mutta sen hedelmillä (tuotteilla) on lähes pelkästään suhteellista arvoa, minkä vuoksi yhteiskunnan luokkajaon on säilyttävä, jotta oravanpyörässä kipittävät pysyisivät nälkäisinä. Luokkajaon on säilyttävä, jotta kulutuskykyerojen hierarkia edelleen antaisi hyödykkeille viehätysvoimaa ja palkkatyökamppailulle merkitystä. Kulutuskapitalismi markkinoi vaurauden merkkejä, mutta vain luodakseen uuden, seuraavaan myytävään vaurauden merkkiin kohdistuvan tarpeen heti, kun edellinen on myyty ja nahistunut ostajan käteen.

Sosialismin taistellessa kulutuskapitalismia vastaan sen päämäärä ei ole vain vallan ja vaurauden jakaminen tasaisemmin ihmisten kesken, vaan myös valtaa, vaurautta ja hyödykkeitä itseään koskevien näkemystemme muuttaminen. Se pyrkii muuttamaan neuroottisen ja epätoivoisen hamstraajan asenteemme hyödykkeisiin bataillelaisen sankarin asenteeksi. Tällainen sankari kykenee ehkä todella ekstaattiseen ja amoraaliseen tuhlaukseen, joka on sekä hellää että väkivaltaista ja koskee sekä materiaalisia että immateriaalisia asioita, mutta ilman yhteiskuntasopimusta mädättäviä sivuvaikutuksia…

JOULUA EI KOSKAAN TULE

(Teemu Mäki, 1995–20.8.2001, 15. versio.)

1.
Kuolema seuraa toistaan. Joulua ei koskaan tule. Lahjat on jo jaettu. Kaikki mitä voit omistaa on kallosi sisällä.

2.
Tunne vihollisesi. Et tarvitse mitään mitä sinulla ei jo ole. Kun kerran et ole nälkään kuolemassa, niin elämäsi mielekkyys ei riipu siitä mitä teet vaan siitä mitä ajattelet.

3.
En usko hyvän ja pahan olemassaoloon. Yhteiskunnan moraalikoodit ovat kulttuurin tuotetta ja muokkautuvat aina yhteiskunnan valtaeliitin, eli yleensä rikkaiden, työkaluiksi ja vallanpitäjien tarpeisiin, status quon ylläpitämiseksi. Yhteistä hyvää on vain silloin tällöin. Jokainen on pihvi jollekin toiselle. Eläminen on tappamista, synnyttämistä ja joskus samalla muutakin. Olemme erillisiä ja rajallisia olentoja. Mikä on sinulle hyvää, voi olla minulle pahaa, ja päinvastoin. Harmoniaa ei ole: o lemassaolo koostuu yhteensovittamattomien vastakohtien välisistä jännitteistä.

4.
Perheitä on siksi, että yksin on kuuro eikä kuurona voi laulaa, ja jos ei laula, niin ei tunne. Veljeyttä voi tuntea muutamaan ihmiseen, tunnistaa heissä itsensä ja siten nähdä lisää itseänsä, tuntea olevansa enemmän olemassa.

5.
En usko että on olemassa onnellisuutta. Luonnon koneistossa kipu on kaiken perimmäinen motivaattori. Ja mitään ei voi olla luonnon ulkopuolella. Aistiville olioille olemassaolo on kipua. Uskon, että elämä koostuu kivusta ja helpotuksesta. Vain kun sekä kipu että kivun hetkellisen taukoamisen aiheuttama helpotus ovat olemassa ja vuorottelevat sopivan kokoisena aaltoliikkeenä, voi elämänsä mieltää elämisen arvoiseksi. Kipu on tyhjyyden kivikyrpä ja voit vain yrittää tulla halukkaaksi vituksi se nai sinua joka tapauksessa.

6.
Ateistille huumori voi olla välttämätön jumalallistumisen muoto. Naurettavuus on etuoikeutemme.

7.
Vain kuolevaisuus antaa meille mahdollisuuden projisoida henkilökohtaista merkitystä ja tarkoitusta elämäämme tarkoituksettomassa maailmassa.

8.
En tiedä mitään, paitsi että olen syntynyt, tulen joskus kuolemaan enkä osaa olla vaiti. Puhumalla, piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen pitämään siitä mikä muutenkin on. Todellisuutta representoimalla vahvistan omaa olemassaolon kokemustani. Mitä vähemmän esimerkiksi fyysisen vaaran synnyttämää vitaalisuutta elämässäni onneksi on, sitä tärkeämpää on olemassaolon kokemuksen vahvistaminen representaation kautta.

9.
Kuolema työssään on elämä.

MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #2:
TAITEEN JA MUIDEN TALOUDELLISESTI JÄRJETTÖMIEN ASIOIDEN PUOLUSTUS

(Teemu Mäki, 2001)

No, olin varakas, mutta ryhdyin huumeisiin löytääkseni jotain mille omistautua. Ja löysinkin.

William Burroughs

Mielikuvien voima ei välttämättä riipu niiden todenmukaisuudesta. Taide, kuten uskonnot, voi aiheuttaa valtavia tunnejäristyksiä, silloinkin kun se on ajatussisällöltään aivan puuta heinää. Onko totuudellisuuteen, rehellisyyteen ja syvällisyyteen pyrkiminen, taide, siis samanarvoista kuin eskapismi? Taide ei ole tiedettä, vaikka se voikin sisältää paljon tiedettä ja loogista järkeilyä. Taiteen olennaisimman olemassaolon oikeutuksen ajatellaan yleensä olevan verbalisoinnin ja rationaalisen todistelun ulottumattomissa. Tällöin tarkoitetaan sitä subjektiivisen mielihyvän ja mielekkyyden kokemusta, jonka taide voi aiheuttaa. Jos tuolla hämärässä on se olennainen, mitä väliä on sillä onko teos totuutta paljastava vai peittävä jos kerran elämystuotannollinen potentiaali on periaatteessa sama? Whitney Houston ja Charles Gayle , James Cameron ja Robert Bresson , Andrew Lloyd-Webber ja Iannis Xenakis jos heidän teostensa elämyksentuottopotentiaali on sama, ei taiteella ja viihteellä ole olennaista eroa. Viihdepurnukan kylkeen on vain laitettava tarra, joka kertoo tyhmemmällekin, että "Tuote ei sisällä apuvälineitä ongelmiesi tutkimiseen ja tiedostamiseen, eikä se auta ymmärtämään yhteiskunnan eikä aivojesi toimintatapaa. Itse asiassa se ei kannusta sinua edes yrittämään moista." Viihde sekä markkinoinnin ilmiasut ja piilomerkitykset vaikuttavat arvoihin, haluihin ja käyttäytymiseen vähintään yhtä paljon kuin politiikka, koulutus tai uskonto ja yleisön oma järkeily. Jos tämä on kaikki mitä on sanottavissa taiteen ja viihteen erosta, se ei ole paljon, ja taiteilijan kannalta liian vähän. Taide josta puhun on henkisiltä, taloudellisilta ynnä muilta kustannuksiltaan niin kallista tehdä ja kuitenkin niin epäsuosittua, vaikeasti sulavaa, ettei siinä ole viihteeseen verrattuna mitään (taloudellista) järkeä. Taide voidaan lopettaa ja keskittyä kehittämään valistunutta viihdettä, sellaista joka ei kohtuuttomasti vääristä kuluttajan käsitystä todellisuudesta ja kenties jopa rohkaisee hyödyllisiin puuhiin. Miten selvitä tästä umpikujasta sillä umpikujahan se on jos haluan edelleen tehdä taidetta tai roikkua kiinni Nietzsche n väittämässä, jonka mukaan "…ihminen on sitä enemmän elossa, moraalista riippumatta, mitä pienemmällä määrällä itsepetosta tulee toimeen…"?

Yksi tapa perustella taide on väittää, että teoksen elämyksentuottopotentiaali ja totuudellisuus kuitenkin korreloivat (positiivisesti) keskenään. Tätä on vaikea todistaa. Silti väitän että teos, joka yrittää esimerkiksi olla "kaunis" vastapaino "rumalle" todellisuudelle, on huono. Huono siksi, että jos sen ottaa kevyesti kuin suklaapatukan, on sen tuottama mielihyvä lyhyt ja laimea ja nimenomaan välittömän mutta laimean mielihyvän lähteistä meillä on tuhoisaa ylitarjontaa. Teos on huono myös siksi, että jos ei halua pelkästään ironisesti piipahtaa siellä vaan haluaa vakavissaan kokonaan muuttaa sinne asumaan sietämättömänä pitämästään arkitodellisuudesta, päätyy alkoholistin tavoin umpikujaan. Arkitodellisuudesta, kuten ruumiistakaan, ei pääse irti, joten mitä enemmän todellisuutta kieltää, sitä turhauttavammin siihen nokkansa lyö yhä uudelleen ja uudelleen. Luulen myös että niistä visioista, jotka perustuvat tosiasioiden ja viettien hyväksymiselle, voi hullaantua enemmän kuin niistä, jotka perustuvat samojen asioiden torjunnalle. Taide siis antaa enemmän. Olenko vakuuttunut?

Toinen hento tapa perustella taide on pragmaattinen. Pragmaatikko voisi puolustaa taidetta, vaikka taide ei ole taloudellisesti mielekäs eikä voittoa tuottava tuotannon laji. Taidetta voisi puolustaa paitsi taiteen itsensä vuoksi, myös ja varsinkin sen vuoksi, että se voisi olla esimerkkinä ja edustaa kaikkia kapitalismiin soveltumattomia asioita. Lähtökohtani on, että taide ammattina on kutsumus, että ihmiset toisin sanoen tekevät tai käyttävät taidetta, koska sen tekeminen ja kuluttaminen on palkitsevaa sen itsensä vuoksi. Kuitenkin taiteen ja muiden kivojen touhujen kuten urheilun, viihteen ja harrastusten välillä pitäisi olla jokin ero, muuten taidetta taloudellisesti kannattamattomana ammattina ei voi puolustaa. Tämä ero voisi olla se, että urheilusta ja viihteestä etsitään lepoa, seikkailua ja pakoa arjen tylsyydestä ja faktojen maailman ankaruudesta, kun taas taiteen ei pitäisi olla eskapismin muoto vaan kokonaisvaltainen tapa yrittää pohtia ja ratkaista inhimillisen olemassaolon ongelmia ja kysymyksiä. Kärjistäen ja myös naiivisti ilmaistuna, myönnän, taiteen ja ajanvietteen ero olisi näin täsmälleen sama kuin votkapullollisen ja herkuksi valmistetun paistilihan ero. Kuten huomaat, en ole vegaani enkä myöskään absolutisti.

Edellä yritin erottaa taiteen muista ulkoisesti tuottamattomista mutta olemassaolon kokemusta elähdyttävistä toiminnoista väittämällä, että taiteen painopiste olisi pohdinnassa ja ymmärtämisessä eikä eskapismissa. On toinenkin suuri ero taiteen ja muiden kivojen ja itsetarkoituksellisten touhujen välillä. Taiteen, kliinisen terapian, puutarhanhoidon, purjehduksen, sulkapalloilun, viininmaistelun ja postimerkkeilyn väitetään usein olevan toistensa kaltaisia terapeuttisia puuhia. Olen eri mieltä. Taiteessa yleisön ja tekijän suhde on toisenlainen. Kliinisessä terapiassa yleisöä ei ole ollenkaan. Myös purjehduksesta, puutarhanhoidosta, postimerkkeilystä ja sulkapalloilusta voitaneen väittää, että vaikka niitä myös sivusta seurataan, on niiden elämäntunnetta voimistava vaikutus lähinnä tekijöiden omassa kokemuksessa, ei katsojien päässä. Kiihkeä jalkapallofanaatikko ei ole poikkeus tästä säännöstä, hänen epätoivoinen eskapisminsa tuottaa fanaattisuudestaan huolimatta äärimmäisen ohuen olemassaolon kokemuksen. Taiteessa taas on tavallista, että teosten katsominen ja kuuleminen voi olla (yleisölle) aivan yhtä terapeuttista kuin teosten tekeminen (tekijälle). Tämä jälkimmäinen ero on seurausta edellisestä: taide voi elähdyttää katsojaa yhtä paljon kuin tekijää, koska katsoja ei mene teokseen itseään pakoon vaan itseään miettiäkseen kuten teoksen tekijäkin.

Kapitalisti sanoisi tähän että ei ongelmaa, ei minulla ole mitään taidetta vastaan; jos ihmiset haluavat, tehkööt, sananvapaus on teidän! Ja jos jotkut toiset ihmiset haluavat käyttää taidetta tuolla tavoin terapiana, käyttäkööt, ja jos he todella haluavat sitä, he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Näin syntyy taas yksi uusi kiinnostava talouden toimiala, jossa kysynnän ja tarjonnan laki takaa terveen lopputuloksen. Näin sanoisi kapitalisti, luulen, mutta olen eri mieltä hänen kanssaan ja päätän olla kommunisti.

Millä tavoin sitten taide ja kapitalismi ovat yhteensovittamattomia? Ensimmäinen, jo mainitsemani riitasointu johtuu siitä, että taide on kutsumus(ammatti). Siksi taiteilijat tekevät työnsä joka tapauksessa, vaikka kukaan ei maksaisi heille eikä kiinnittäisi heihin huomiota. On myös tärkeää että suuri(n?) osa taiteesta on fyysisesti kestävää. Esimerkiksi maalauksia tehdään useimmiten perinteisillä tekniikoilla, jotka takaavat, että maalaus esineenä säilyy muuttumattomana jopa tuhansia vuosia. Yleensä on myös niin, ettei teosta voi käyttää loppuun. Maalauksen tai elokuvan voi nähdä ja musiikitallenteen kuulla kuinka moni ihminen tahansa ilman, että teoksessa alkaisi näkyä mitään kulumisen merkkejä. Vielä tärkeämpää on, että taideteos ei vähene jakamalla. Toisin sanoen, jos taideteos olisi auto, se olisi auto jonka joku tekisi halvoista tai ilmaisista tai jopa olemattomista materiaaleista ja antaisi sen sitten ilmaiseksi yleiseen käyttöön. Auto ei myöskään ajan myötä automaattisesti muuttuisi vanhanaikaiseksi eikä teknisesti alkeelliseksi. Se kulkisi ikuisesti, tankkaamatta, ilman tarvetta korjauksiin. Vielä omituisempaa olisi se, että jokainen voisi käyttää tätä autoa samaan aikaan ja vieläpä mennäkseen sillä eri suuntiin. Se olisi auto, jota voitaisiin loputtomasti kopioida ilman materiaalikuluja ja joka silti säilyttäisi arvonsa. Sellaisia autoja ei ole, ja jos sellaisia voitaisiin tehdä, täytyisi ne hinnoitella pilviin ja niiden kopionti olisi kiellettävä. Kuitenkin taiteilijat tekevät juuri vastaavia hyödykkeitä, tuovat ne esiin, tekevät niistä siten julkista omaisuutta ja jakavat sitten työnsä tulokset ilmaiseksi.

Tämä tuhoaa taidemarkkinat sanan todellisessa merkityksessä. Jos taiteilijat kerran tekevät työnsä joka tapauksessa ja jakavat ne sitten yleisölle maksutta ja vapaaehtoisesti, ja jos heidän valmistamillaan hyödykkeillä tosiaan on noita kuvailemiani lähes mahdottoman tuntuisia ominaisuuksia, miksi yhteiskunta vaivautuisi oikeastaan enää maksamaan tästä itsekseen rehottavasta villiruohosta? Kysynnän ja tarjonnan laki ei päde tässä tapauksessa. Taiteilijoiden työ ei lainkaan näy tässä mielessä bruttokansantuotteessa ja liikevaihdossa, aivan kuin ei kotirouvienkaan (tai -miestenkään) työ ole taloudellisesti näkyvää. Kuitenkin se on olemassa, ja kuka väittäisi sitä merkityksettömäksi?

Hittilevyä voidaan saada myytyä 10 miljoonaa kappaletta. Kapitalistisesti ajateltuna tämä on ihanaa: kapitalistit saavat osinkonsa voitosta ja työpaikat cd-levytehtaissa, viihde- ja musiikkilehdistössä, mainostoimistoissa ja levykaupoissa säilyvät. Ja koska kuluttajat ostivat levyn, he varmaankin nauttivat siitä. Jopa muusikot saavat kakusta jotain. Mutta myös toisenlaisia levyjä julkaistaan, enkä nyt tarkoita niitä, joista laskelmoitiin tulevan hittejä mutta jotka epäonnistuivat. Tarkoitan äänitteitä, joiden musiikin on tehnyt vaikkapa Luigi Nono, Derek Bailey, Galina Ustvolskaya, Tim Berne tai Bernd-Alois Zimmermann. Kuinkahan monta niitä on myyty? Ei montaa. Usein heidän musiikkiaan on julkaistu cd-levyillä, joita on valmistettu vain 500 tai tuhannen kappaleen painos. Kapitalistisesti ne ovat mitättömiä, täysiä epäonnistumisia. Noin pienet painosmäärät eivät edes loppuunmyytyinä kata tallenteen valmistuskuluja. Jotta ne kattaisivat, pitäisi tallenteen hintalapussa olla kymmenkertainen summa normaaliin Puff Daddy -levyyn verrattuna. Ja jos olisi, ei noita levyjä myytäisi edes 500 kappaletta, mikä todistaa kapitalistille, että näitä hyödykkeitä ei kannata valmistaa.

Mielestäni tuo kapitalistin johtopäätös ei kuitenkaan ole koko totuus aiheesta. Seuraavaksi esittämääni näkemystä olisi vaikeaa mutta ei mahdotonta todistaa. Sanotaan sitä nyt ajatuskokeeksi. Pyrkimyksenäni on järkeillä, että musiikkitallenne, jota myydään vain tuhat kappaletta, voisi olla yhteishyvän kannalta parempi kuin musiikkitallenne, jota myydään 10 miljoonaa kappaletta. Miten niin? Nimitän tästä lähtien tuota huonosti myyvää musiikkia vaikeaksi musiikiksi ja jälkimmäistä hittimusiikiksi. Voi olla, että näennäisestä suosiostaan huolimatta hittimusiikki tulee käytetyksi laimeasti, taustamusiikkina, ja että myös sen ostaneet pitävät sitä vanhanaikaisena naurettavana roskana jo vuoden kuluttua. Voi olla, että hittimusiikkia käytetään vain eskapismin ja helpotuksen tarpeeseen, äänitapetin ja muzakin muodossa. Jos näin on, voi sanoa että sen tuottama mielihyvä on vaikutukseltaan välitöntä mutta lyhytaikaista, monien ulottuvilla mutta vieraannuttavaa ja mikä olennaisinta, intensiteetiltään vaisua.

Vaikeaa musiikkia painetaan ehkä vain 500 kappaleen erä, mutta voi olla että tallenteen ostajat antaisivat ennemmin kätensä kuin luopuisivat musiikistaan. He voisivat myös olla valmiita maksamaan tallenteesta kymmenkertaisen hinnan, jos heillä olisi niin paljon rahaa. Voi myös olla, että he kuuntelevat musiikkiaan äärimmäisen keskittyneesti, uudelleen ja uudelleen, mielihyvän vähentymättä, päinvastoin: kuuntelukokemuksen palkitsevuus kasvaa, kun lisääntyvä musiikintuntemus avaa yhä uusia ja entistä moniulotteisempia ja rikkaampia näkymiä musiikin sisältöön. Voi myös olla, että tämä innostus musiikkiin ei ole autistinen toiminto, ei keino unohtaa maailma vaan keino hahmottaa sitä, tapa löytää ja muovata mielekäs maailmassa olemisen tapa. Jos kaikki tämä olisi totta, voitaisiin todeta, että vaikean musiikin palkitsevuus näyttäytyy hitaasti, mutta on pysyvää ja vain niiden ulottuvilla, jotka laittavat tarpeeksi aikaa ja vaivaa sen monimutkaiseen kieleen perehtymiseen. Voitaisiin myös todeta, että tämä musiikki ei vieraannuta vaan vahvistaa elämäntunnetta ja että tämän musiikin palkitsevuus on palavan voimakasta.

Kuinka voisimme testata tämän hypoteesini, oletukseni jokamiehen ja musiikkihullun musiikkielämysten funktion ja intensiteetin eroista? Ehkä seuraavasti: musiikkihulluja tutkimalla voidaan ehkä huomata, että mitä laajempi levykokoelma heillä on ja mitä useammin he musiikkia kuuntelevat (= miten tärkeää musiikki on heille), sitä epäsuositumpaa (=yleisesti vaikeaksi koettua) tuo kiihkeästi harrastettu musiikki myyntitilastojen mukaan on.

Kuvitellaanpa että tuo oletus saataisiin todistettua. Voit sanoa, että se on naiivi ja romanttisen ylevä näkemys taiteen lupauksesta. Totean vain, että se on mahdollinen. Jos kaikki edellämainittu osoitettaisiin todeksi, eikö todellinen puntarointi näiden kahden hyödyketyypin välillä kiteytyisi seuraavaksi kysymykseksi: Onko monen vaisu ja unohdusta tarjoava mielihyvä tärkeämpää ja enemmän yhteishyvää rakentavaa kuin harvan saavuttama, mutta ajattelemaan pakottava ja kiihkeä mielihyvä? Kumpi on oikeastaan suositumpaa, musiikki, joka tappaa 10 miljoonan ihmisen aikaa vai musiikki, joka tekee tuhannen ihmisen elämästä elämisen väärttiä? Millä perusteella näitä funktioita voisi verrata? Todetaan, että hittilevy koskettaa valtavan paljon suurempaa ihmisjoukkoa kuin hankala musiikki ja että sen eskapistinen hyödyttömyys tai jopa haitallisuus on yhtä vähäistä kuin alkoholin, toisin sanoen siedettävää verrattuna sen suomiin iloihin. Voimme myös muistuttaa siitä kuinka paljon talouden toimeliaisuutta hittilevy synnyttää, kuinka paljon työpaikkoja se säilyttää. Toisaalta voimme sanoa, että kyllä, matalimman yhteisen nimittäjän viihde kelpaa monille, sen sivuvaikutukset ovat siedettäviä, mutta eikö meidän silti kannattaisi kannustaa itseämme kohti jotain kehittävämpää ja loppujen lopuksi intensiivisemmin palkitsevaa? Emmekö kuitenkin todella kaipaa juuri sitä? Kun valitamme ja olemme pitkästyneitä kaikesta vauraudestamme huolimatta, kun emme ole tyytyväisiä lukemattomista tv-kanavista, suklaapatukoista ja uudesta Mercedeksestä huolimatta ja kun sitten ryhdymme huumeisiin, benji-hyppyihin tai jopa base-hyppyihin, eikö ole ilmeistä, että meillä on yltäkylläisesti liikaa välittömiä mutta mietoja mielihyvänlähteitä ja että meiltä kohtalokkaasti puuttuu hitaita mutta intensiivisiä olemassaolon kokemuksia, jotka vaativat keskittymistä ja omistautumista?

Väitteeni on siis tämä: johtuen taiteellisen tuotannon kutsumuksellisesta luonteesta, johtuen taideteosten äärimmäisestä kestävyydestä ja jaettavuudesta ja johtuen taideteosten pysyvästä kyvystä vaivata ja kiinnostaa meitä, ovat taiteellinen tuotanto, taiteilijan ammatti ja taideteokset hyödykkeinä kapitalistisesti järjettömiä ja hyödyttömiä mutta hyväksi ihmiselle ja yhteishyvälle. Jos tämä on totta taiteesta, eikö olekin todennäköistä, että on myös muita toimintoja, ammatteja, tuotannonhaaroja ja peräti olemassaolemisen mielekkäitä tapoja, jotka ovat paitsi kapitalistisesti merkityksettömiä, myös jopa kapitalismin vainoamia?

EROTIIKKA

(kirjoittanut Teemu Mäki, sisältää myös muunneltuja katkelmia Georges Bataillen teksteistä. 1995–2001)

…jalkakyykky on paras elämisen arvoiseksi tehdyn elämän metafora, jonka tiedän. Menen painojen kanssa kyykkyyn, säännöllisesti, niin usein kuin ruumiini sietää, ja pidän tätä rutiinia yllä vuodesta toiseen, vaikka en saa siitä rahaa eikä se tee minua enää paremmaksi atleetiksi tai ulkonäköäni viehkommaksi kyykky on itsetarkoitus. Sillä olla kyykyssä painojen kanssa on paskaisin tietämäni tila, ja siksi sieltä ylöspääseminen antaa niin valtavan helpotuksen tunteen, vie ekstaasin kynnykselle. Se maksimoi kuolevaisuuteni, olemassaolon kokemukseni intensiteetin…

Elämä = (Kuolema työssään). Potkunyrkkeilyuskonto on tämä: kuolema seuraa toistaan. Tämä on olemassaolon naurettava rytmi. Päätän tanssia sen tahdissa. Kipu on se kyrpä, jota vasten hieron tyhjyyttäni, klitoristani. Herään, avaan silmäni ja näen Saatanan kasvot, jotka sanovat: Minä olen aika. Kysyn: Mitäs minä sitten olen?, ja Saatana vastaa: Sinä? Sinä et ole mitään, olet vain kuolema työssään. Potkunyrkkeily voi pelastaa aivosi. Erotiikka on sellaista ei-vieraannuttavaa kulutushurmaa, joka ei tuota esineiden ja jätteiden vuorta.

Haluan tuntea, kuinka iän viivat viiltyvät ja piirtyvät vartalooni ja mieleeni, kun kuolema kulkee tiensä lävitseni elämän puvussa…

…kaksi vastakkaista halua, joiden välinen jännite on inhimillisen olemisen perusta: halu autonomiaan ja halu yhdistymiseen. Jokainen olento on erillinen kaikista muista. Hänen syntymänsä, hänen kuolemansa ja hänen elämänsä tapahtumat voivat merkitä jotain muille, mutta vain hän on suoraan niistä osallinen. Se mikä on pahaa hänelle, voi olla hyvää jollekin toiselle. Hän syntyy yksin. Hän kuolee yksin. Subjektin ja toisen subjektin välissä on rotko, tyhjyyttään ammottava railo. Tämä rotko on esimerkiksi meidän välissämme, minun, joka puhun tässä, ja sinun joka kuuntelet. Yritämme kommunikoida, mutta vaikka kommunikaatio olisikin mahdollista, syvällisinkään vuoropuhelu meidän kesken ei voi hävittää erillisyyttämme. Jos kuolet, se ei ole minun kuolemani.

Olemme rajallisia, epäjatkuvia olentoja. En voi kuitenkaan viitata meitä erottavaan kuiluun tuntematta, että tämä ei ole koko totuus asiasta. Kuilu on syvä, eikä sitä voi millään sillalla ylittää eikä empatialla täyttää. Kuitenkin voimme astua kuilun vastakkaisille reunoille ja tähystää sen yli toisiamme, ja voimme kuiluun katsoen yhdessä tuntea huimausta sen äärellä. Se voi hypnotisoida meidät. Tämä kuilu on kuolema ja tämä huimaus on erotiikka. Meille, epäjatkuville olennoille, kuolema merkitsee olemisen jatkumista. Erotiikka on yksilön epäjatkuvuuden ja erillisyyden hetkellistä korvaamista voimakkaalla jatkuvuuden ja sulautumisen tuntemuksella. Haluamme jatkuvuutta mutta vain jos jatkuvuus, joka syntyy epäjatkuvien olentojen kuolemasta, ei nielaise meitä kokonaan. Se mitä haluamme on tuoda rajalliseen ja epäjatkuvaan olemassaoloomme kaiken jatkuvuuden, minkä se luhistumatta jaksaa kantaa...

On myönnettävä, että väkivalta tuottaa meille kaikille myös mielihyvää. Ehkä se johtuu vallantahdosta, joka meissä kiehuu. Jos elämässämme ei ole tarpeeksi väkivaltaa, haluamme maistella sitä mielikuvituksessamme. Utopistisesti voitaisiin kuvitella, että voisimme ymmärtää väkivaltaisia halujamme niin että pystyisimme heittäytymään väkivaltaisiin iloihin sellaisella kontrollilla, sellaisissa olosuhteissa, niin valikoiden, ettei meille koskaan tulisi tarvetta polttaa taloa, pystyttää keskitysleiriä, käydä sotia uskonnosta tai muusta, ettei meidän koskaan tarvitsisi yrittää sublimoida tai paeta väkivallan kiellettyä hedelmää kulutushurmaan…

…ilon hyökyaalto voi tulvahtaa vain yhdellä ehdolla: kivun aallonpohjan täytyy olla yhtä hirveä. Suuren surun synnyttämä epäily ei voi olla valaisematta niitä, jotka nauttivat voimme nähdä todellista onnea vain tuskan säteilemässä tummassa valohehkussa. Pää