15.2.2003

TAIDE JA POLITIIKKA

Tämä teksti on alun perin julkaistu Nuori Voima –lehdessä 2003. Saman aiheistoa olen myöhemmin käsitellyt laajemmin – ja toivottavasti paremmin – väitöskirjassani (2005) ja esimerkiksi esseessäni Mikä on taiteen tehtävä? (Turun Piirustuskoulun juhlakirja, 2007).

TEEMU MÄKI

MITÄ POLITIIKKA ON?

Politiikka on sitä ihmisten välistä vuorovaikutusta, jossa ihmiset pyrkivät ajamaan omia etujaan, tai sitä mitä pitävät yhteishyvänä, joko yhteisten päätöksentekoelimien kautta, tai pyrkimällä vaikuttamaan suoraan muiden ihmisten mielipiteisiin. Tämä on  politiikan suppea määritelmä. Sen mukaan vaaliehdokkaaksi asettuminen, äänestäminen, aatteellinen järjestötoiminta ja esimerkiksi ns. ”kansalaisaktivismi” ovat varsinaista poliittista toimintaa, eli toimintaa, jossa edun tai aatteen edistäminen on pääasia. Kaupankäynti sen sijaan ei ole varsinaista politiikkaa, koska siinä voitolla myyminen ja mielekkään tuntuisella hinnalla ostaminen ovat asianosaisille, ainakin tietoisella tasolla, tärkeämpiä kuin samalla tapahtuva mielipiteiden muovaus. Talous kyllä sisältää poliittisen ulottuvuuden – ja aiheuttaa usein enemmän poliittisia vaikutuksia kuin varsinainen politiikka. Politiikkaa on kaikessa, koska kukaan meistä ei puuhastele tyhjiössä, erakkona, ja koska kaikessa inhimillisessä vuorovaikutuksessa vakaumuksemme paljastuu, ja siksi, ainakin tahattomasti, vaikuttaa myös muiden vakaumuksiin ja altistuu muiden mielipiteiden vaikutukselle. Kaikella on ”poliittineen ulottuvuutensa”, myös sillä millä tyylillä kävelee, kenen tekemillä kengillä ja sillä miltä maalaamieni muotokuvamaalausten katsominen sinusta tuntuu.

MITÄ TAIDE VOI OLLA?

Taide, josta tässä puhun, on se taide, joka haluaa olla filosofian harjoittamisen muoto. Ehdotan, että (käytännöllinen) filosofia, laajasti ymmärrettynä, käsittelee vääjäämättömiä peruskysymyksiä, esimerkiksi: Millainen maailma on? Kuka minä olen? Mitä mieltä olen roolistani, hammasrattaana tai hiekanjyvänä rattaistossa, maailman apparaatissa? Mitä oikeastaan pelkään? Mitä oikeastaan haluan? Miltä minusta oikeastaan tuntuu? Miten kannattaisi elää? Miksi kannattaisi elää? Filosofiassa on vaikea ryhtyä spesialistiksi, sillä edellämainitussa kysymyslistassa kaikki kysymyslajit vaikuttavat toisiinsa. Ei ole järkevää erikoistua esimerkiksi vain moraalifilosofisiin kysymyksiin, sillä niitä ei voi irrottaa muusta olemassaolonkokemuksesta. Siksi voisi ajatella, että erityisesti filosofian on räpiköitävä subjektiivisen ja faktankuuloisen aineiston seassa, siedettävä sekä järkeilyä, että runoilevaa, tai jopa sanoja kokonaan pakenevaa, olemassaoloa. Käytännössä filosofia kuitenkin pitäytyy melko tunnollisesti loogisilla perusteluilla sanoin järkeilevässä muodossaan. Taide voi tässä tarjoutua filosofian laajennetuksi muodoksi, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Taiteilija voi käsitellä filosofisia kysymyksiä vapaasti. Hän voi tunkea teokseensa kaiken haluamansa rationaalisen järkeilyn, jopa todistelevien väitelauseiden muodossa, mutta sen ohella hän asettaa teokseensa aineksia, joita hän ei itsekään osaa sanoilla järkeillen oikeuttaa. Filosofia haluaa usein varjella puhtauttaan, käyttäen kahta torjunnan muotoa. Ensinnäkin,  filosofia sanoo tehtävänsä olevan käsitteenmuodostus. Kehittäessään ajattelua mahdollistavia rationaalisia käsitteitä, täytyy sen käyttää vain olemassaolevia rationaalisia käsitteitä, empiirisiä faktoja ja objektiivisen perustelun taitoa. Toiseksi, filosofia saattaa korostaa, ettei sen tehtävä ole vastata talouden, politiikan, tai psykologian esittämiin kysymyksiin, vaan esittää olennaisia peruskysymyksiä, joihin muut alat sitten käytännön tasolla yrittävät reagoida. Filosofian historia on tästä siilipuolustuksesta huolimatta saastunut Nietzschellä, Bataillella, Blanchotilla ja muilla kaunokirjallisuuteen lankeavilla oraakkeleilla  –  ja on sitä myöten rikkaampi ja kyvykkäämpi. Filosofialla itseään saastuttava taide tekee samaa lähestymis– ja kokonaisvaltaistamistyötä, mutta vastakkaisesta suunnasta. Taiteenmuotoinen filosofia on sumeampaa, tulkinnanvaraisempaa, kuin sanoilla järkeilyyn rajoittunut filosofia, mutta samaan aikaan se saattaa olla joustavampaa ja kokonaisvaltaisempaa.

MITEN TAIDE ON POLIITTISTA?

Taide on suoraan poliittista, jos taiteilija laittaa teoksensa osaksi poliittisia väitelauseita

Taide on suoraan poliittista, jos taiteilija laittaa teoksensa osaksi poliittisia väitelauseita. Teokset eivät koskaan kuitenkaan ole redusoitavissa näiksi väitelauseiksi. Taiteenmuotoinen filosofia saattaa tässä olla erityisen tehokasta, sillä sehän operoi kokonaisvaltaisesti, pelkät älyn vastalauseet eivät siihen tehoa.

Varsinaisessa politiikassa päämäärät ovat tietoisia, taiteessa poliittiset seuraukset ovat usein tekijälle itselleen hämärän peitossa. Maalatessaan muotokuvan jollain tyylillä taiteilija tulee puhuneeksi jonkin ihmiskäsityksen puolesta, eikä hän välttämättä maalatessaan ymmärrä mitä politiikkaa tuosta ihmiskäsityksestä seuraa. Tässä mielessä taide on poliittisesti holtitonta, tai myönteisemmin ilmaistuna vilpitöntä.

Taide on välillisesti poliittista olemalla osa, ja muovaamalla, ihmiskäsitystä ja maailmankatsomusta, joiden seurausta politiikka on

Taide on poliittista olemalla kokonaisvaltaista filosofiaa. Poliittiset näkemykset siitä mikä on henkilökohtainen etu ja mitä on yhteishyvä, sekä miten yhteiskunta niiden palvelukseen pitäisi valjastaa, ovat filosofisen vakaumuksen osa ja toisaalta käytännössä sen seurausta. Taide ja filosofia harvoin kajoavat päivänpoliittisiin yksityiskohtiin, kuten: ”Miten kunnallinen päivähoito pitäisi järjestää?” tai ”Kuuluuko alkoholinmyyntimonopoli valtiolle vai ei?”, mutta siitä huolimatta mielipiteet näistä käytännön kysymyksistä ovat seurausta periaatteellisemmasta vakaumuksesta ja olemassaolonkokemuksesta, joihin taide ja filosofia kuuluvat ja vaikuttavat. Taiteella, filosofialla, viihteellä ja taloudella on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: niillä kaikilla on suuri poliittinen vaikutus, vaikka missään niistä poliittinen vaikuttaminen ei ole pääasia.

Politiikka ei ole pohdiskelua. Politiikan vuoro, kuten sodan, tulee sitten kun varmuus siitä mihin pyritään on saavutettu. Politiikka on myös ensisijaisesti yritys tehdä elämästä siedettävämpää muuttamalla ulkoisia olosuhteita ja käytäntöjä. Filosofia ja taide taas ovat sisäänpäinkääntyneempiä toimintoja, niissä pyritään tekemään elämästä siedettävämpää etsimällä sellaisia näkökulmia ja sellaista olemassaolonkokemisen tapaa, joilla tulisimme mielekkyyden valtaamiksi. Filosofia ja taide muuttavat yleensä enemmän olemassaolonkokemusta kuin käytöstä ja ympäristöä. Tämä ei ole vastakkainasettelu, eikä erottelu aktiiviin ja passiiviin, ekstroverttiin ja introverttiin, sillä näkemykset siitä, mitä ulkoista rutistusta tarvitaan, riippuvat siitä millainen olemassaolonkokemus on sisuksiin kehkeytynyt. Kyseessä on siis painopiste–ero. 

Filosofia ja taide ovat epäröinnin ja epäilyn muotoja. Kun filosofille valitetaan, että miksi hän sanoo asiansa niin vaikeaselkoisesti, hän joutuu vastaamaan, että ei se käy, sillä hän yrittää sanoa asiansa niin tarkasti kuin mahdollista, ja latistamatta olemassaolon täyteyttä. Kun taiteilijalle valitetaan, että mitä hän teoksellaan oikeastaan haluaa sanoa, hän joutuu vastaamaan, että jos tämän teoksen sisällön voisi pukea rationaalisiksi väitelauseiksi, hän olisi niin tehnyt, eikä taideteosta olisi tarvinnut edes tehdä. Tätä ei aina ymmärretä, vaan ajatellaan, että taiteilijalla on ensin joku selvä sanoma, jonka hän yrittää sitten iskevästi markkinoida pakkaamalle sen viekoittelevan taideteoksen muotoon. Taiteessa ei ajatella noin, mainostoimistoissa kyllä. Taiteessa siis näkemyksen luominen ja yritys jakaa se muille ovat samanaikaisia ja päättymättömiä prosesseja, ja näkemyksen luominen aina sen välittämistä tärkeämpää. Tässä mielessä taide on kaukana varsinaisesta politiikasta.

Taide myös sekä edeltää että seuraa politiikkaa. Viihdettä, kaupallista taidetta, tehdään yleisön ehdoilla, yleisöllä jo olevia haluja ja mieltymyksiä nuoleskellen. Varsinainen taide taas pyrkii haastamaan tekijänsä ja yleisönsä vaikeiden kysymysten äärelle, itsepetosta kaihtaen ja ilman imarteluntarvetta. Älä naura minulle nyt, ymmärrän taiteen ja viihteen eron periaatteelliseksi, ja käytännössä näkökulmasta ja käyttötavasta riippuvaiseksi. Film Noir elokuvia voi joku katsoa dekkariviihteenä, toinen eksistentialismina, ja suurin osa oopperataiteesta ei millään olennaisella tavalla eroa saippuaoopperasta tai kaupallisesta rap–musiikista. Viihteen poliittinen vaikutus osuu paljon suuremman ihmisjoukkoon kuin taiteen poliittinen vaikutus, mutta koska viihteen täytyy olla myötäsukaista ollakseen suosittua, sen yksilökohtainen vaikutus on paljon pienempi kuin taiteen. Siksi taide voi väittää olevansa poliittisesti tärkeää, vaikka se olisi yleisömääriltään pientä, jos se järkyttää niitä jotka se tavoittaa riittävän syvästi. Siksi on aivan perusteltua toivoa, että Samuel Beckettillä on enemmän poliittista vaikutusta kuin Harold Robbinssilla, Eeva–Liisa Mannerilla enemmän poliittista vaikutusta kuin Tommy Tabermannilla  –  minulla enemmän poliittista vaikutusta kuin Kaj Stenvallilla.

Talous ja politiikka kuuluvat yhteen. Taloudellinen toimeliaisuus tapahtuu aina jossain poliittisissa olosuhteissa, ja politiikka on yritystä ohjailla taloutta sekä sen tuottamaa lisäarvoa. Sekä talous että politiikka ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja, joissa muut ihmiset ovat korostetusti välineitä. Taloudessa pyritään liikevoittoon, ja vaikka sitä ei tehtäisi tieten tahtoen toisten kustannuksella, toisten tappioksi, on toisten rooli joka tapauksessa siinä ”asiakkaan”, eli maksajan rooli. Taloudessa ja politiikassa onnistuminen edellyttää muiden taipumista haluamaani suuntaan, niissä saamani hyvä on muilta peräisin, heiltä hankkimani pääoman, palveluiden, tavaroiden, oikeuksien ja minulle suotuisiksi muuttuneiden mielipiteiden muodossa. Taide ja filosofia taas ovat ensisijaisesti itse oman tekemisensä palkkio. Taiteilija ja filosofi saavat itse täyden ilon tekemästään oivalluksesta, luomastaan visiosta. Taiteilija ja filosofi voivat heti nauttia työnsä tuloksen itse, järkyttävänä elämyksenä ja siedettävänä maailmassaolemisen asentona. Heidän työnsä tulos on jaettavissa ilman että se vähenee, mutta tekijä voi itse siitä täysipainoisesti nauttia, vaikka se ei muille kelpaisikaan. Taloudessa ja politiikassa oivallus tuottaa mielihyvää kunnolla vasta kun se on saatu myytyä kuluttajille ja äänestäjille, pantu laajassa mitassa täytäntöön.

Taide on poliittista olemalla tuotannonala, joka ei  tottele markkinatalouden lakeja, ja toimimalla siten esimerkkinä siitä, että olennainen voi olla myös talouskasvun ja kansansuosion tuolla puolen

Kapitalismin perususkomus on, että yksilölle pitää antaa mahdollisimman vapaat  kädet tavoitella omaa etuaan taloudessa. Kun kaikkia yksilöitä suorastaan yllytetään avoimeen oman edun tavoitteluun, syntyy paljon uusia keksintöjä, talouden toimeliaisuutta ja työn tuottavuus nousee korkeaksi  –  itsekkyyden sivutuotteena syntyy siis yhteishyvää. Länsimaisen taiteen yksi eetos on ollut hieman samankaltainen jo parisataa vuotta. Monet ajattelevat (minä heidän joukossaan), että kun taiteilija ei lainkaan kuuntele yleisön toiveita, vaan valitsee juuri ne aiheet ja käsittelytavat, jotka hänelle itselleen tuntuvat ravitsevilta, syntyy parasta taidetta. Ajatus on, että silloin taiteilija on parhaiten motivoitu, hän tekee juuri niitä teoksia, jotka lääkitsevät hänen kipeimpiä tarpeitaan, ahkerimmin, antautuvimmin ja ilman teeskentelyä ja laskelmointia. Yhteishyväksi tämä koituu, jos luotamme siihen, että ihmisissä on riittävästi samaa, että se teos mikä täytti taiteilijan itsensä elämänhalulla, todennäköisesti voi täyttää sillä monen muunkin ihmisen mielen.

Mitä eroa sitten on kapitalismin itsekkyyden ylistyksellä ja vapaan taiteen individualismin ylistyksellä? Ero on se, että kapitalismissa työn tulokset tuottavat tekijälleen hedelmää välillisesti, rahan kautta, mutta taiteessa itse teos on tekijänsä ensisijainen palkkio. Kapitalistin pyrkimys on siis keksiä jotain, jonka saisi muille tuputettua. Näin saamallaan liikevoitolla hän ostaa oman tyydytyksensä. Kapitalismi usuttaa meitä keksimään toinen toisillemme tarpeita, joita voimme sitten olla tyydyttävinämme. Taiteilijan pyrkimys sen sijaan on maalata taulu, joka saisi hänet itsensä itkemään.

Taide on poliittista, koska taiteilijat ovat köyhiä. Taiteilijoiden köyhyys on tahaton vasemmistolainen kannnanotto. Taiteilijoiden köyhyys on hyvä esimerkki siitä etteivät vapaa hinnanmuodostus ja kysynnän ja tarjonnan laki välttämättä tuota sen paremmin henkilökohtaisella kuin yhteishyvänkään tasolla parasta tulosta. Koska taiteilijalle hänen teoksensa ovat niiden tekemisen ensisijainen pääpalkkio, menevät taiteilijan roolissa tuottajan ja kuluttajan roolit kohtalokkaasti sekaisin. Juuri tämän vuoksi kysynnän ja tarjonnan laki ei voi toimia taiteessa. Markkinatalouden lähtökohtaoletus on nimenomaan, että kuluttaja ja tuottaja ovat eri henkilö: tuottaja tekee työnsä vastahakoisesti, eli rahasta. Näin ollen hän ei tee työtään lainkaan, jollei joku maksa hänelle siitä riittävää korvausta. Taiteessa kysyntä ja tarjonta eivät juurikaan ohjaile toisiaan, sillä taiteilija työskentelee kutsumuksesta. Kutsumus ei tarkoita tässä mitään sen ylevämpää, kuin että taiteilijalle runojen kirjoittaminen ja valmiiden runojen mutustaminen on niin palkitsevaa sinällään, että hän jaksaa kirjoitella niitä vaikkei kukaan muu niistä piittaisikaan. Hän haluaa myös jakaa työnsä tulokset, altistaa muut ihmiset niille, aivan kuin hän itse on altistunut vaikka Marina Tsvetajevalle, eikä raha ole tässä päämääränä eikä esteenä. Jos ei kukaan maksa, niin taiteilija lausuu runojaan julkisesti ilmaiseksi, ja vaikka maksaa itse niiden julkaisemisen. Tämä on markkinataloudellisesti irrationaalista, ja tuhoaa peruuttamattomalla tavalla taiteen markkinat. Jos taiteilijat joka tapauksessa runoilevat, maalaavat, näyttelevät, musisoivat, vaikka itse sen tekemisen ja levittämisen kustantaen, siis tappiolla, ei ympäröivälle yhteiskunnalle jää mitään pakottavaa syytä maksaa taiteesta sen kummemmin  –  sehän rehottaa ilmankin. Tämän seurauksena taide ei juurikaan ilmene bruttokansantuotteessa. Siihen nähden kuinka paljon taidetta tehdään ja nautitaan, se näkyy vain vähän taloudellisena toimeliaisuutena. Ja tämä on hyvä asia. Se on hyvä asia taiteen kannalta, ja se on rohkaiseva poliittinen esimerkki ylipäätään: kaikki ei ilmene taloutena, kaikki ei tottele kysynnän ja tarjonnan lakia.

back to texts

HOME

PAINTING & DRAWING     PRINTMAKING     PHOTOGRAPHY     VIDEO     INSTALLATION     THEATER & PERFORMANCE     TEXT     CV     links