Mummat kaiken keskellä
(Hei, lapsuuteni opettajat, kuinkas täs näin kävi?)
/
Grannies in the Midst of It All
(Hey, teachers of my youth, how how did it come to this?)
Öljyväri kankaalle / Oil on canvas.
240 x 300 cm. Elo-syyskuu 2023 / August-September 2023.
First shown in the Yhteinen ruokamme / Our Common Food exhibition, Lapua Art Museum, 23.9.2023–20.1.2024.
|
TIETOA TEOKSESTA
Keskellä maalaustani on muotokuvat muutamasta vanhuksesta ja yhdestä
lapsesta. Heidän lisäkseen taulussa on muun muassa yksi iso hirviö ja
vielä isompi lehmä. Ihmiset ovat näiden välissä, kaiken keskellä.
Hirviö ratsastaa otuksella, joka on sekä raskaana oleva nainen että lehmä. Hirviö on orjuuttanut tämän otuksen, vaikka on itse kasvanut siitä ja on edelleen siinä kiinni. Hirviö imee elinvoimaa orjuuttamansa olennon tisseistä. Hirviön päästä kasvaa neljä savupiippua, joiden syytämä saaste pimentää taivasta. Hirviö ratsastaa voimansa tunnossa, heiluttaen palavaa lehtipuuta kädessään kuin miekkaa. Taulun oikeassa reunassa oleva lehmä tuijottaa taulun katsojaa, kuten osa taulun ihmisistä. Lehmä on ihmisen luomus siinä kuten edellä mainittu hirviökin. Ihminen on itse luonut hirviön, luonnon hyödyntämisen ja edistyksen nimissä, ja vaikka ihminen nyt tietää aiheuttaneensa kuudennen joukkosukupuuttoaallon ja ilmastonmuutoksen ja tietää nopeasti tuhoavansa myös oman lajinsa eloonjäämismahdollisuudet, ei ihminen osaa tai halua pysäyttää hirviötä. Ihminen on luonut myös lehmän, jalostanut villieläimestä otuksen, josta ihminen saa maitoa ja lihaa. Nautakarjan määrä on viime vuosisadan ajan kasvanut samaa tahtia ihmispopulaation kanssa. Osa naudoista on onnellisia. Ihminen osaa halutessaan kohdella niitä hyvin, olivat ne sitten maitokarjaa tai lihakarjaa. Biologian näkökulmasta minulla ja naudalla ei ole kovin olennaista eroa: kummatkin ovat tuntevia ja ajattelevia isohkoja nisäkkäitä. Nautakarjan määrä on kuitenkin ongelma sinänsä, sillä ihmisen harjoittama lihansyönti, erityisesti naudanlihan ja maitotuotteiden nauttiminen, on yksi ilmastonmuutoksen ja ekokriisin tärkeimmistä syistä. Me kaikki tiedämme tämän. Tai meidän pitäisi tietää. Kun maalasin taulun muotokuvaosuuksia, yritin jonkin verran ilmentää tätä hämmennystä. Pääasia muotokuvaosuuksissa oli silti kuvata mallini samalla tavalla kuin muotokuvissa aina muutenkin yritän: näytä millaisia ihmiset todella ovat, kaunistelematta, ja yritä näyttää heidän monimuotoisuutensa — kukaan ihminen ei ole vain yksi, vaan monta luonnetta, monta tendenssiä ja potentiaalia, niin hyviä kuin huonojakin. Ja esitä kaikki ihmiset rakastettavina. Kun viime kesänä tapasin erään lapualaisen lukupiirin jäseniä, yllätyin ja ilahduin siitä, että useimmat heistä olivat entisiä opettajiani yläasteelta tai lukiosta. Minulla on heistä pelkästään hyviä muistoja. Tapaamisemme aikana kävimme läpi toistemme suosikkirunoja ja puhuimme ruoasta ja siihen liittyvistä muistoista. Se oli antoisaa, ainakin minulle. Tapaamisen jälkeen mieleeni tuli epäreilu kysymys: ”Kuinkas täs näin kävi? Suomessa on yksi maailman parhaista koululaitoksista ja te olitte tosi hyvä opettajia. Miksi me silti epäonnistuimme näin pahasti.” Se ei tietenkään ole heidän syytään, vaan meidän kaikkien. Maalasin taulun alaosaan myös yhden lapsistani, siltä ajalta kun hän oli noin kymmenenvuotias. Hän pitelee kädessään Lego-palikoista rakentamaansa, itse keksimäänsä avaruusrobottia. Ei voi tietää mitä lapsistamme tulee, sulautuvatko he savupiippupäiseen hirviöön vai ryhtyvätkö he vastarintaan. Ei myöskään voi tietää, miten muut lajit tulevaisuudessa suhtautuvat meihin, tapahtuuko joskus eläinten tai tekoälyn vallankumous, jonka jälkeen on meidän vuoromme olla lihakarjaa tai polttoainetta, vai ilmestyykö jostain sellainen lintu, jollaisen laitoin maalauksen oikeaan yläkulmaan, suojelemaan ja imettämään ihmislasta. Teemu Mäki Junassa matkalla Kuopiosta Helsinkiin, 16.9.2023. |
|
ABOUT THE PAINTING
The centre of my painting is occupied by a couple
of elderly persons and a child. One of the other motifs is an image of a
giant monster, while still another motif is a cow that is even bigger
than the monster. The persons are placed between these beings, in the
midst of it all.
The monster is riding a creature that is both a pregnant woman and a cow. The monster has enslaved this creature, despite the fact that the monster has been fostered by the creature, and still is an organic part of this being. The monster is sucking its vitality from the breasts of the creature that it is enslaving. Four chimneys are growing out of the monster’s head. The pollution that they are spitting is darkening the sky. The monster is riding in the sense of its strength. It is swinging a burning tree in its hand, like a sword. The cow to the right is staring at the spectator, as are some of the persons. The cow has been created by man, and so has the above-mentioned monster. Man has created the monster in the name of natural exploitation and as a camouflage for progress. He has become aware of the fact that he is the reason for the sixth wave of mass extinction and climate change. Man also knows that he will quickly destroy the last possibilities for his own species to survive. Despite of this, he is not able or he is unwilling to halt the monster. A cow has also been created by man. It is a result of his effort—breeding from a wild animal a creature that gives him milk and meat. Over the past century, the number of cattle has been growing at the same pace as that of human beings. Some cows are happy. Man is able to treat them well, if he is willing to do so, let them be dairy cattle or beef cattle. From a biological point of view, I and a cow do not have any significant differences. Both of us are emotional and intelligent, relatively large mammals. It is the number of cattle that is a problem. As man is a carnivore, his basic diet consists of beef and milk. This, however, has turned out to be one of the severest reasons for climate change and ecological crisis. We all are familiar with this. Or at least—we ought to be. As I was painting the portraits in my picture, I tried to manifest this confusion at least to a certain extent. The essence in the portraits was, nonetheless, to depict my sitters in the same manner as I always wish to do in my portraits. That is: Always show, how people are like in reality, do not idealize, try to give a hint about their diversity! No man has only one and the same, but several characters. Countless tendencies and a huge potential—good, as well as bad—are inherent in him. Always portray people so that they appear lovable! In the summer of last year, as I had the opportunity to meet some of the members from a book club at Lapua, I was astonished and delighted by the fact that most of these persons had been my teachers in secondary and high school. I only have pleasant memories of them. As we now met each other again, we went through some of our favourite poems. We were talking about food and recollections related to it. As comes to me, this was most rewarding. After our gathering, an unfair question came to my mind: “How did it come to this? In Finland, we have one of the most eminent school systems in the world, and you have been brilliant teachers. What was the reason for our failure?” Certainly, it is not their fault but our common mistake. In the lower part of the picture, I also painted one of my children, such as he was like, as he was approximately ten years old. In his hand, he is holding a space android that he has figured out and built of Lego bricks himself. No one is able to know, what our children will be like, when they grow up. Will they merge into that monster with chimneys on its head, or do they have the moral strength to resist? Similarly, it is impossible to know, what kind of attitudes other species will have towards us in the future. Is there a risk for a revolution of animals, or that of artificial intelligence? According to such a scenery, it would be our turn to become beef cattle or fuel. Finally, I placed a bird up to the right. Will that kind of a bird appear to protect and breastfeed the children of humanity? Teemu Mäki On a train from Kuopio to Helsinki, September 16th, 2023. (Translation by Jaakko Linkamo) |
